Peru

Morjesta! Olen loytanyt taalta Costa Rican luoteis-rannikolla sijaitsevalta biitsilta taas nettiyhteyden omaavan koneen, joten jaan hieman kokemuksiani viime paivilta. Peru oli siis toinen kohteemme ja aikaa siellakin oli harmittavan vahan. Jaarittelevan kerrontani ansiosta tekstia tulee varmaan silti ronskisti. En ole muuten elaissani ollut niin kuumassa paikassa, missa olen nyt. Ihan vaan tiedoksi.

Saavuimme tiistaina Limaan siina puolenpaivan jalkeen. Olen huonompi nukkumaan lentokoneessa kuin mita olen poytafutiksessa (todella huono), joten olin kuolemanvasynyt ja tahdoin vain paasta johonkin levyttamaan, nopeasti. Teemullakaan ei tuntunut olevan mitaan sita vastaan, joten otimme taksin Liman keskustaan. Taksikuskilla tuntui olevan enemman nakemysta kuin meilla (ja kellapa ei olisi) ja han ehdottikin Liman keskustan sijasta tulevaksi majapaikaksemme rannalla sijaitsevaa, rikkaampaa Mirafloresin aluetta. Tiukkojen laskelmien jalkeen suostuimme ehdotukseen ja lopulta loysimmekin itsemme eraasta perhejohtoisesta hostellista Mirafloresista. Nain jalkeenpain olen tyytyvainen valintaamme, silla tarvitsimme hieman hengahdystaukoa ja nain turistikauden ulkopuolella Miraflores olikin kuin tehty meille.

Majapaikkamme oli siis perulaisperheen yllapitama. Isukin lisaksi perheeseen kuului todennakoinen aiti, mahdollinen rakastaja, joka hoiti suurimman osan kaytannon hommista hostellilla seka Domingo -niminen nuori kaveri, jonka paaasiallisena tehtavana oli ilmeisesti leikkia perheen nuorimman jasenen kanssa. Domingo kunnostautui myos laukunkantajana ja aamiaisen laittajana. Tosin kaksi kaupasta haettua vehnaleipaa ja nokare voita eivat vaatineet luonnottoman paljon tyopanosta. Viimeisena, vaan ei vahaisimpana tutustuimme perheen vanhimpaan poikaan, Joseen, lempinimeltaan Pepe. Tapasin 23 -vuotiaan, englanninopiskelija Pepen aamiaispoydassa ensimmaisena aamuna. Han oli napraillyt itselleen pikku krapulan ja valitteli joutuvansa lahtemaan toihin.

Hostellissa majoittui myos Atlantalainen Kenny. Kennyn opiskelut Buenos Airesissa olivat juuri loppuneet ja han oli kiertamassa Etela-Amerikkaa ennen paluutaan Yhdysvaltoihin. Kenny puhui sujuvaa espanjaa ja han olikin hyva tuttavuus, silla sen lisaksi, etta Kenny oli oikeasti hyva jatka, hanesta oli myos hyotya. Espanjani on nimittain lahes yhta ruosteessa kuin portugalini oli. Pitaa olla kiitollinen suomen kansalaisuudestaan, silla amerikkalaisille matkailu ei ole laheskaan niin halpaa ja helppoa kuin meille. Siina, missa me emme maksa Etela- tai Vali-Amerikan maihin paasysta mitaan, amerikkalaiset saavat pulittaa joihinkin maihin melkein satoja dollareita. He eivat ole myoskaan niita kaikkein halutuimpia immigrantteja taalla pain.

Menee taas jaaritteluksi. Tiistaina ja keskiviikkona otimme aika rauhassa juomisen kanssa. Kennyn kanssa kavimme kerran baarissa katsomassa hanen paikallista tyttoystavaansa ja sita, miten nuoret, viehattavat tytot pitivat seuraa keski-ikaisille, lihaville miehille. Pepe ja Kenny sen sijaan kupittivat joka ilta enemman tai vahemman. Kaiken fresseilyn huipuksi kavimme Temen kanssa keskiviikkona pyorailemassa mummokonkeleilla pitkin rantaa. Saman paivan iltana etsimme neljatta tuntia juuri meille sopivaa ravintolaa, vain paatyaksemme puoliltaoin hostellin vieressa olevalle snagarille. Ravinnostahan ei tuolla kannattanut yli puoltatoista euroa maksaa, joten pyrimme suuntaamaan ravitsemisreissumme moottoritien toisella puolella sijaitsevalle, koyhemmalle alueelle.

Torstaihan on keittopaiva, kuten kaikki tietavat. Tasta syysta rakensimme kyseisen paivan ohjelman iltaa silmalla pitaen. Toinen tunnettu fakta on, etta ilman kovaa itsetuntoa on turha yoklubeille menna. Ja mika olisi parempi keino kovan itsetunnon saamiseksi kuin hilliton pumppi? Olimme edellisena iltana spotanneet moottoritien toiseltapuolen Marios gimnasie -nimisen puntiksen, joka naytti olevan todellisten punttisikojen paratiisi. Sinne kavi siis meidan tiemme. Pienen, tayteenahdetun, hieman nukkavierun salin nurkassa istui vanha herrasmies, joka santasi kattelemaan meita heti sisaan astuttuamme. Solkenaan sinkoilevista espanjalaisista lauseista emme saaneet mitaan tolkkua, mutta aikamme seurattuamme pystyimme varmuudella toteamaan hanen olevan paikan personal traineri. Kaveri kertoi kaikille mita tehda milloinkin, laski aaneen toistot, laittoi painot laitteisiin ja oli muutenkin mukana meiningissa. Ja kaikki tama sisaltyi kuntosalin vajaan euron hintaan.

Illalla Pepe vei meidat ja Kennyn baariin, joka sijaitsi pienen kioskin takatiloissa. Se ei oikeastaan ollut edes baari, vaan enemmankin tila, jossa oli tuoleja, poytia, yksi mankka ja jotain epamaaraista tavaraa. Sinne kipsan omistaja raahasi halpaa olutta ja jauhoimmekin rapalaa siihen asti, kunnes paallikon mielesta oli aika lahtea. Loppuilta meni sitten klubittaessa puolityhjilla yoklubeilla Mirafloresin keskustassa. Allekirjoittanut paasi taas sheikkaamaan bootyaan sydamensa kyllyydesta, eika havennyt laheskaan niin paljon kuin olisi ollut aiheellista.

Viimeinen paiva Perussa menikin sitten hengaillessa. Huoneen luovuttamisen jalkeen saimme oleskella hostellin kattoterassilla. Oleilun ja kaupungilla kiertamisen jalkeen lahdimme illaksi lentokentalle. Siita alkoi elamani rasittavin paiva byrokratian ja korruption hampaissa. Jo check-in tuntui kestavan luonnottoman kauan ja kohta meita jo pyydettiin siirtymaan takahuoneeseen matkatavaran tarkastukseen. Selvisimme kunnialla ja rahaa eivat militanttisiat meilta saaneet. Rahaa meilta tunnuttiin tosin vaativan lahes joka tiskilla. Kun viela epailtiin ettei meilla ole lupaa lentaa jenkkeihin, tuntui ettei lentokentalla ollut enaa yhtaan ihmista, joka ei olisi nahnyt passiamme ja matkalippuamme. Tullivelvollisuudet Miamissa ja varsinkin Costa Ricassa tuntuivat vievan aikaa iaisyyden ja leimasimen aani alkoi jo kuvottaa. Kaikki loppui kuitenkin aikanaan ja Costa Rican porottava auringonpaiste auttoi unohtamaan koetut vaaryydet.

Muutama nyanssi Perusta on kaiken taman vuodatuksen jalkeenkin sanottava. Emme nahneet Limasta siis muuta kuin hienot ranta-alueet ja kontrastia tuovan koyhemman osan naiden rikkaiden alueiden valissa. Paikan kauneuden ja muut esteettiset seikat saatte itse todeta, silla siita en jaksa enaa kirjoittaa. Sen sijaan hintatasosta on sanottava sen verran, etta Perussa voi elaa todella halvalla. Aterian saa jo eurolla, majoituksen voi saada viidella. Perulainen ruoka perustui suurelta osin riisiin ja perunoihin. Vannoutuneelle proteiininipossulle brasilialainen lihaan ja salaattiin perustuva ruokavalio olikin suunmukaisempaa. Ja ennen Peruun lahtoa ei tosiaan kannata kuluttaa varojaan kuukausien solarium -rupeamaan ja muutenkin suosittelen auringonvalon valttamista, silla gringot ovat siella kuumempaa valuuttaa, kuin espanjalainen vaihto-oppilas Tikkurilan lukiossa. Ei silla et se olis jotenkin ilmeiseksi kaynyt :)