Nicaragua

Sorvin aareen paaseminen on osoittaunut matkan edetessa yha vaikeammaksi osaksi ajanpuutteen ja osaksi internetin saatavuuden vaikeutumisen vuoksi. Vali-Amerikan lapijuoksu on kuitenkin nyt ohi ja aikaa alkaa olla muuhunkin kuin matkustamiseen. Talla kertaa olisi tarkoitus nitoa yhteen tapahtumat kolmesta Costa Ricaa seuranneesta maasta. Viivyimme naissa Keski-Amerikan valtioissa yhdeksan toiminnantayteista paivaa, ja mika tarkeinta, hyvassa seurassa.

Costa Rican Liberiasta suuntasimme siis Nicaraguaan, Omotepen saarelle. Matka kesti lahes koko valoisan ajan ja siihen sisaltyi liikkumista bussilla, taksilla ja lautalla, seka yksi hyvin monivaiheinen rajanylitys. Saarella oli kaksi tulivuorta, joista molemmat korkeampia kuin Suomen korkein kohta. Meidan majoituksemme oli matalamman tulivuoren (n. 1400m) juurella, keskella ei mitaan. Tai oikeastaan muutaman sadan metrin paassa oli kyla, joka koostui kolmesta pikku kioskista, yhdesta ravintolasta, yhdesta hotellista ja parista talosta. Kaikki olivat pienen, kylan lapi vievan soratien varrella. Saimme olla siis aika ominemme ja illat vietimmekin juoden olutta ja pelaten korttia hotellimme ravintolassa. Ja hotelli ei siis ollut, kuten niin monet suomalaiset sen mieltavat, mikaan Sokos hotelli tai hilttoni. Pikemminkin pieni guesthouse -tyylinen pytinki jarven rannalla. Siita olikin hyva juosta kukonlaulun aikaan pikku aamu-uinnille.

Ensimmaisena aamuna saarella lahdimme kunnianhimoisesti valloittamaan viereisen tulivuori Maderan. Budjettimatkailijoina ja vannoutuneina spekial-miehina paatimme antaa 20 dollarin arvoisen oppaan jaada nukkumaan sankyynsa ja lahdimme ominpaimme matkaan, ilmaiseksi. Tulivuorella seikkailu ilman opasta oli kiellettya mutta otaksuimme selviavamme ominemme. Reissuhan meni luonnollisesti puihin ja nelja tuntia myohemmin saavuimme takaisin hotellillemme valloittamatta ainuttakaan vuorta. Vuokrasimme sen sijaan pyorat ja sotkimme saaaren toiseen laitaan katsomaan paljon puhuttua laguunia. Perille paastyamme totesimme puheet tasta 'laguunista' kuitenkin tyhjiksi. Suolampi olisi ehka kuvaavampi nimitys.

Seuraavana paivana saimme todeta ettei edellisen paivan tiedustelureissu ollut mennyt taysin harakoille, vaan selvisimme aina tulivuoren kraaterissa olevalle lammelle asti. Ja taysin ominemme. Puheet tulivuoren lukuisista kauniista linnuista, lehden paalta juotavasta vedesta ja upeasta, kraaterissa olevasta jarvesta olivat jalleen liioiteltuja. Ainuttakaan lintua emme nahneet, vesipullojamme emme voineet tayttaa valuttamalla vetta lehden paalta ja lammessa uiminen osoittautui luotaantyontavaksi vaihtoehdoksi upottavan mutapohjan vuoksi. Keski-Amerikan ykkosharrastus, tulivuorenvaltaus tuli sentaan tehtya ja illalla pakkasimme kamamme ja lahdimme saaren paakaupunkiin, Moyogalpaan. Paakaupunki on tassa tapauksessa ehka hieman harhaanjohtava kasitys puhuttaessa enemmankin kylasta. Taas yksi lauantai taysin selvinpain. Olo oli kuin absolutistien seuramatkalla.

Sunnuntaina matkasimme Nicaraguan paakaupunkiin, Managuaan, josta suuntaisimme seuraavana paivana El Salvadoriin. Illan aikana ehdimme tekemaan sen canopy-homman (suomennos ei tule juuri nyt mieleen mutta jonkunlaista vaijeria pitkin liitoa se on) jonkun lammen ylla. Ei mitaan tajunnanrajayttavaa mutta ihan hyvaa ajanvietetta. Kavimme katsomassa myos Avatarin maailman kylmimmassa elokuvateatterissa. Ei ollut kaukana etta suomalainen olisi vilustunut Nicaraguassa. Aamulla olikin edessa pitka bussimatka, johon liittyi kaksi rajanylitysta ja kaksi narkkaria. Lopun voitte arvata.

Nicaraguasta on vaikea sanoa mitaan erityista, silla emme nahneet kuin Omotepen saaren ja paakaupungin. Granadan ja Leonin vanhat, kolonialistiset kaupungit olisivat varmasti olleet nakemisen arvoisia mutta ajanpuute osoittautui taas kynnyskysymykseksi. Eroavaisuuksia elamaan Costa Ricassa en juurikaan havainnut. Costa Ricassa vietimme aikaa meren rannalla ja Nicaraguassa jarven rannalla, tulivuoren juurella. Nama erot leimasivat paikkoja omassa mielessani mutta todellisuuden eroihin en kiinnittanyt juurikaan huomiota. Minulle riitti etta molemmissa oli todella kuuma.

Costa Rica

Hiki virtaa ja cumbia soi! Koko ajan on uutta ja hienoo. Sita mukaa kun matka etenee ja heittelee eteeni uusia tilanteita niin vanhoja unohtuu, joten yritan taas tallentaa muutaman tapahtuman sahkoiseen muotoon omasta kalan muististani.

Oli kuuma kesapaiva, kun saavuimme Costa Ricaan joulukuun kahdentenatoista. Hey misterit olivat kimpussamme alta aikayksikon ja eraalle heista annoimmekin tehtavaksi vieda meidat hostelliin, San Josen keskustaan. Hostelli oli taynna reppureissaajia joka puolelta maapalloa. Tapasimme jopa muutaman suomalaisen. En ollut oikein innoissani paikasta, silla haaveissani oli hieman hiljaisempi, ehka paikallisempi asumus. Mielipiteeseeni saattoi toki vaikuttaa nollaunet yolennoilla seka kertomani byrokratia-kierre yon ja aamun aikana. Taalla meidan oli kuitenkin maara tavata Ville, joten maksoimme yosijasta ja lahdimme kaupungille. San Josessa oli tuona paivana jokavuotiset karnevaalit, jotka liittyivat jotenkin jouluun. Kadut olivat siis pullollaan vakea.

Ville saapui illalla hostellillemme ja kaytimme illan kuulumisten vaihtoon ja kaikkeen, mika kuuluu iloisiin jalleennakemisiin. Karnevaalit olivat kuitenkin liian villi tapaus siihen vasymystilaan. San Jose ei vakuuttanut meita, joten paatimme lahtea seuraavana paivana Costa Rican luoteisrannikolle, Playa Del Cocoon. Seuraava paiva kului matkustaessa ja saapuessamme perille, huomasimme Cocon laajentuneen sitten Lonely Planet, Central America -kirjan julkaisemisen jalkeen. Pieni paikka se oli silti, yhden kadun varrella oli vieri vieressa ravintoloita, rihkamaliikkeita ja aktiviteettikojuja. Sivuteilta loytyivat sitten hotellit ja hostellit. Paakadulta loytyi myos budjettimatkailijan kasino. Ruletttia paasi pelaamaan vajaalla puolellatoista eurolla ja mika parasta, slabareilla paasi sisaan. Teme ja Ville uskoivatkin joka paivan olevan heidan onnenpaivansa, suunnaten jokaisena iltana kasinolle.

Seuraavana kolmena paivana otimme aurinkoa biitsilla hiekkasateessa, hikoilimme laheisen salin aerobic-tunnilla, snorklasimme rikkaiden belgialaisten piikitellessa vieressa sukelluskamoineen, pyorailimme armottomia ylamakia, etsien esitteessa luvattuja valkoisia hiekkarantoja ja tietenkin soimme riisia ja papuja (ei ateriaa ilman niita taalla pain). Valkoisen hiekan ja kirkkaiden vesien sijasta loysimme vain tumman rannan sameine vesineen, joten siirryimme keskiviikkona Liberiaan. Pieni kaupunki muutama kymmenen kilometria rannasta, aika lahella Nicaraguan rajaa. Siella Yka yhtyi meihin lennettyaan samana paivana San Joseen, ja tultuaan bussilla luoksemme. Tarkoituksenamme oli lahtea aikaisin aamulla Nicaragua-jarvella sijaitsevalle tulivuorisaarelle, Isla De Ometepelle.

Tassa muutama oma mielipide Costa Ricasta, perustuen sille suppealle nakemykselle, minka ehdin muutaman paivan aikana luomaan: Costa Rica vaikutti paikalta, jossa kannattaa hakeutua rannalle tai jonkun aktiviteetin ymparille rakentuneeseen kylaan tai kaupunkiin. Sisamaan kaupungeista olisi varmasti saanut enemmankin irti mutta kauneudellaan ne eivat hakaise (kokemukseni siis paakaupungista, San Josesta seka Liberiasta). Rahaa ei taallakaan kulu paljon, silla pihviaterian saa jo alle neljalla eurolla. Oman suosikkini, riisin ja pavut lihalla saa jo alle kahdella eurolla. Aikaa oli taas liian vahan ja tehtavaa olisi niin paljon. Mutta ei auta, pakko jatkaa. Ps. Nyt on se tulivuorikin sitten valloitettu.

Peru

Morjesta! Olen loytanyt taalta Costa Rican luoteis-rannikolla sijaitsevalta biitsilta taas nettiyhteyden omaavan koneen, joten jaan hieman kokemuksiani viime paivilta. Peru oli siis toinen kohteemme ja aikaa siellakin oli harmittavan vahan. Jaarittelevan kerrontani ansiosta tekstia tulee varmaan silti ronskisti. En ole muuten elaissani ollut niin kuumassa paikassa, missa olen nyt. Ihan vaan tiedoksi.

Saavuimme tiistaina Limaan siina puolenpaivan jalkeen. Olen huonompi nukkumaan lentokoneessa kuin mita olen poytafutiksessa (todella huono), joten olin kuolemanvasynyt ja tahdoin vain paasta johonkin levyttamaan, nopeasti. Teemullakaan ei tuntunut olevan mitaan sita vastaan, joten otimme taksin Liman keskustaan. Taksikuskilla tuntui olevan enemman nakemysta kuin meilla (ja kellapa ei olisi) ja han ehdottikin Liman keskustan sijasta tulevaksi majapaikaksemme rannalla sijaitsevaa, rikkaampaa Mirafloresin aluetta. Tiukkojen laskelmien jalkeen suostuimme ehdotukseen ja lopulta loysimmekin itsemme eraasta perhejohtoisesta hostellista Mirafloresista. Nain jalkeenpain olen tyytyvainen valintaamme, silla tarvitsimme hieman hengahdystaukoa ja nain turistikauden ulkopuolella Miraflores olikin kuin tehty meille.

Majapaikkamme oli siis perulaisperheen yllapitama. Isukin lisaksi perheeseen kuului todennakoinen aiti, mahdollinen rakastaja, joka hoiti suurimman osan kaytannon hommista hostellilla seka Domingo -niminen nuori kaveri, jonka paaasiallisena tehtavana oli ilmeisesti leikkia perheen nuorimman jasenen kanssa. Domingo kunnostautui myos laukunkantajana ja aamiaisen laittajana. Tosin kaksi kaupasta haettua vehnaleipaa ja nokare voita eivat vaatineet luonnottoman paljon tyopanosta. Viimeisena, vaan ei vahaisimpana tutustuimme perheen vanhimpaan poikaan, Joseen, lempinimeltaan Pepe. Tapasin 23 -vuotiaan, englanninopiskelija Pepen aamiaispoydassa ensimmaisena aamuna. Han oli napraillyt itselleen pikku krapulan ja valitteli joutuvansa lahtemaan toihin.

Hostellissa majoittui myos Atlantalainen Kenny. Kennyn opiskelut Buenos Airesissa olivat juuri loppuneet ja han oli kiertamassa Etela-Amerikkaa ennen paluutaan Yhdysvaltoihin. Kenny puhui sujuvaa espanjaa ja han olikin hyva tuttavuus, silla sen lisaksi, etta Kenny oli oikeasti hyva jatka, hanesta oli myos hyotya. Espanjani on nimittain lahes yhta ruosteessa kuin portugalini oli. Pitaa olla kiitollinen suomen kansalaisuudestaan, silla amerikkalaisille matkailu ei ole laheskaan niin halpaa ja helppoa kuin meille. Siina, missa me emme maksa Etela- tai Vali-Amerikan maihin paasysta mitaan, amerikkalaiset saavat pulittaa joihinkin maihin melkein satoja dollareita. He eivat ole myoskaan niita kaikkein halutuimpia immigrantteja taalla pain.

Menee taas jaaritteluksi. Tiistaina ja keskiviikkona otimme aika rauhassa juomisen kanssa. Kennyn kanssa kavimme kerran baarissa katsomassa hanen paikallista tyttoystavaansa ja sita, miten nuoret, viehattavat tytot pitivat seuraa keski-ikaisille, lihaville miehille. Pepe ja Kenny sen sijaan kupittivat joka ilta enemman tai vahemman. Kaiken fresseilyn huipuksi kavimme Temen kanssa keskiviikkona pyorailemassa mummokonkeleilla pitkin rantaa. Saman paivan iltana etsimme neljatta tuntia juuri meille sopivaa ravintolaa, vain paatyaksemme puoliltaoin hostellin vieressa olevalle snagarille. Ravinnostahan ei tuolla kannattanut yli puoltatoista euroa maksaa, joten pyrimme suuntaamaan ravitsemisreissumme moottoritien toisella puolella sijaitsevalle, koyhemmalle alueelle.

Torstaihan on keittopaiva, kuten kaikki tietavat. Tasta syysta rakensimme kyseisen paivan ohjelman iltaa silmalla pitaen. Toinen tunnettu fakta on, etta ilman kovaa itsetuntoa on turha yoklubeille menna. Ja mika olisi parempi keino kovan itsetunnon saamiseksi kuin hilliton pumppi? Olimme edellisena iltana spotanneet moottoritien toiseltapuolen Marios gimnasie -nimisen puntiksen, joka naytti olevan todellisten punttisikojen paratiisi. Sinne kavi siis meidan tiemme. Pienen, tayteenahdetun, hieman nukkavierun salin nurkassa istui vanha herrasmies, joka santasi kattelemaan meita heti sisaan astuttuamme. Solkenaan sinkoilevista espanjalaisista lauseista emme saaneet mitaan tolkkua, mutta aikamme seurattuamme pystyimme varmuudella toteamaan hanen olevan paikan personal traineri. Kaveri kertoi kaikille mita tehda milloinkin, laski aaneen toistot, laittoi painot laitteisiin ja oli muutenkin mukana meiningissa. Ja kaikki tama sisaltyi kuntosalin vajaan euron hintaan.

Illalla Pepe vei meidat ja Kennyn baariin, joka sijaitsi pienen kioskin takatiloissa. Se ei oikeastaan ollut edes baari, vaan enemmankin tila, jossa oli tuoleja, poytia, yksi mankka ja jotain epamaaraista tavaraa. Sinne kipsan omistaja raahasi halpaa olutta ja jauhoimmekin rapalaa siihen asti, kunnes paallikon mielesta oli aika lahtea. Loppuilta meni sitten klubittaessa puolityhjilla yoklubeilla Mirafloresin keskustassa. Allekirjoittanut paasi taas sheikkaamaan bootyaan sydamensa kyllyydesta, eika havennyt laheskaan niin paljon kuin olisi ollut aiheellista.

Viimeinen paiva Perussa menikin sitten hengaillessa. Huoneen luovuttamisen jalkeen saimme oleskella hostellin kattoterassilla. Oleilun ja kaupungilla kiertamisen jalkeen lahdimme illaksi lentokentalle. Siita alkoi elamani rasittavin paiva byrokratian ja korruption hampaissa. Jo check-in tuntui kestavan luonnottoman kauan ja kohta meita jo pyydettiin siirtymaan takahuoneeseen matkatavaran tarkastukseen. Selvisimme kunnialla ja rahaa eivat militanttisiat meilta saaneet. Rahaa meilta tunnuttiin tosin vaativan lahes joka tiskilla. Kun viela epailtiin ettei meilla ole lupaa lentaa jenkkeihin, tuntui ettei lentokentalla ollut enaa yhtaan ihmista, joka ei olisi nahnyt passiamme ja matkalippuamme. Tullivelvollisuudet Miamissa ja varsinkin Costa Ricassa tuntuivat vievan aikaa iaisyyden ja leimasimen aani alkoi jo kuvottaa. Kaikki loppui kuitenkin aikanaan ja Costa Rican porottava auringonpaiste auttoi unohtamaan koetut vaaryydet.

Muutama nyanssi Perusta on kaiken taman vuodatuksen jalkeenkin sanottava. Emme nahneet Limasta siis muuta kuin hienot ranta-alueet ja kontrastia tuovan koyhemman osan naiden rikkaiden alueiden valissa. Paikan kauneuden ja muut esteettiset seikat saatte itse todeta, silla siita en jaksa enaa kirjoittaa. Sen sijaan hintatasosta on sanottava sen verran, etta Perussa voi elaa todella halvalla. Aterian saa jo eurolla, majoituksen voi saada viidella. Perulainen ruoka perustui suurelta osin riisiin ja perunoihin. Vannoutuneelle proteiininipossulle brasilialainen lihaan ja salaattiin perustuva ruokavalio olikin suunmukaisempaa. Ja ennen Peruun lahtoa ei tosiaan kannata kuluttaa varojaan kuukausien solarium -rupeamaan ja muutenkin suosittelen auringonvalon valttamista, silla gringot ovat siella kuumempaa valuuttaa, kuin espanjalainen vaihto-oppilas Tikkurilan lukiossa. Ei silla et se olis jotenkin ilmeiseksi kaynyt :)

Lahto ja Brassit

Nonni, reilu viikko siihen meni ennen kuin loysin aikaa kirjoittamiselle ja nyt pitaisi jotenkin nitoa yhteen ensimmaisen reilun viikon tapahtumat. Teen parhaani.
Tiistaina, 1. joulukuuta, se lopulta alkoi. Matka, josta oltiin Temen kanssa Kosovossa, G-mersun takapenkilla, viime kevaana sovittu. Alkuun oli tarkoitus menna pariksi kuukaudeksi Karibialle, mutta lopulta ajatus jalostui sille tasolle, etta pojat ovatkin talla hetkella matkalla maailman ympari.
Matka alkoi arvoisellaan tavalla kun Helsinki-Vantaan lentokentan tyontekijoiden ulosmarssin ansiosta saatiin jannittaa matkatavaroittemme kohtaloa. Tilannetta ei helpottanut fakta, etta matkamme veisi Heathrow:n kautta aina Sao Pauloon asti. Ei helpoin reitti rinkoillemme.
Melkein kahdenkymmenen tunnin matkustamisen jalkeen olimme kauempana kotoa kuin kumpikaan koskaan. Ilma Sao Paulossa oli lammin ja kostea, vaikka kello oli vasta seitseman aamulla. Huoli rinkoistamme osoittautui turhaksi ja luotto kuormaajiin palautui nahdessamme rinkkamme matkatavarahihnalla. Olimme saaneet ohjeet paikalliskontaktiltamme, Mauriciolta, miten paasemme helpoiten ja halviten keskustaan. Hyppasimme bussiin ja painelimme Sao Paulon ytimessa sijaitsevalle Paulista avenuelle. Siella haahuilimme, kunnes Maukka liittyi seuraamme ja suuntasimme hanen kampilleen.

Pari sanaa paikalliskontaktistamme, etta kaikki varmasti tietaa, mika han on miehiaan ja osaa suhtautua kyseiseen henkiloon tilanteen edellyttamalla vakavuudella: Maukka oli siis joitain vuosia sitten vaihdossa Suomessa, samassa lukiossa Temen kanssa. Han on kaynyt Suomessa kerran sen jalkeen ja kiertanyt hetken eurooppaa. Nyt han opiskelee business-skolessa ja on kaikin puolin aivan paallikkojatka. Maukka kykenee myos jollain tasolla pitamaan ylla keskustelua suomen kielella

Pyorittyamme hetken kaupungilla ja Maukan koululla, hanen isansa, Mario, tuli hakemaan hakemaan mut ja Teemun kampilleen 'pikkukaupunkiin', nimelta Sorocaba. Sorocaba oli siis 600 000 ihmisen kaupunki 80 km Sao Paulosta lanteen. Sao Paulon ollessa n. 9 milj. ihmisen metropoli, ymmarratte varmaan miksi sen ymparistossa olevia yli puolen miljoonan ihmisen kaupunkeja sanotaan pikkukaupungeiksi. Mario perheineen asui hieman kaupungin ulkopuolella, aidatulla, idyllisella, omakotitaloalueella.
Mario kaytti meita raftaamassa Brotas-nimisessa kaupungissa, hanen vaimonsa teki meille tautisen hyvaa ruokaa ja meita pidettiin muutenkin kuin kukkaa kammenella ollessamme Sorocabassa. Brotaksen raftauksen jalkeen meille tarjottiin lammikkeeksi Brasilian kansallisviinaa, Pingaa. Pinga, jota maistoimme oli maustettu kanelilla ja on ehdottomasti parasta alkoholijuomaa, mita pienen elamani aikana olen maistanut. Teme ei oikein lammennyt, mutta olenkin kuullut etta makuhermo kehittyy vasta lahestyttaessa 23 ikavuotta :).

Maukka tuli perjantaina myos Sorocabaan ja minun pyynnostani kavimme porukalla paikallisella salilla :). Siella koin elamani tahtihetkia, kun nostaessani penaalia koko sali kaantyi katsomaan ja keraantyi penkin ymparille. Voitte kuvitella millaisen egoboostin sain kun paasin nayttamaan paikallisille naruille miten rauta nousee... (koittakaa ottaa toi jotenkin vitsina). Illalla kavimme keskustassa jossain baarissa ja sain todeta miten paljon parempaa caipirinha on maassa, jossa se on keksitty.
Seuraavana paivana Maukka oli jarkannyt grillibileet. Aivan jaatavan hyvat safkat, ja oli caipirinhoa ja oli olutta. Paikalla oli muutama Maukan kaveri, joista muutama puhui englantia ja hieman humalluttuaan loputkin alkoivat jo osata. Grillauksen jalkeen pelasimme futista pikku humalapaissamme ja allekirjoittanut teki jopa yhden byyrin. Tosin kaikki eivat olleet sita luokkaa futiksessa, mita suomessa brasilialaisista uskotaan. Illalla Sao Paulossa oli Maukan tyttoystavan koulun jarkkaamat bileet, joihin mekin olimme matkalla. Ajaessamme Sorocaban lapi, Maukka syventyi hieman liikaa juttuunsa ja tuloksena tormasimme edellaolevaan autoon, miehekkaalla, 50 km tuntinopeudella. Meidan autolle ei kaynyt kovinkaan pahasti mutta vastustajan auto lyheni ainakin puolella metrilla, heidan tormattya myos edellaolevaan autoon. Henkilovahingot onneksi rajoittuivat haavaan Maukan otsassa. Tilanteen rauettua parin tunnin jalkeen, jatkoimme taas matkaa. Bileet olivat open bar -tyylilla eli paasymaksun hinnalla sai juoda niin paljon kuin tahtoi (ks. suom. pystyi). Itse keskityin kuitenkin lopulta tanssimaan brassimusiikin tahtiin ja kun pippalot loppuivat siina kuuden jalkeen, oli hyva etta pysyin edes pystyssa.
Sunnuntai menikin aivan ohi musikaalia lukuunottamatta, jonka kavimme katsomassa. Tosin oma portugalini on hieman ruosteessa, joten juoni jai vahan hamaraksi. Maanantaina olikin viimeinen paiva Brasiliassa ja aika tuntui menneen todella nopeasti. Kavimme Teemun kanssa pyorimassa Sao Paulon downtownin marketeilla ja menimme pummilla johonkin korkeaan rakennukseen ottamaan kuvia kaupungista. No hablo ingles on aika kova sana. Tosin emme oikeasti tienneet etta paikka oli maksullinen. Illalla jossain vanhassa huoratalossa oli nayttelijoiden bileet. Ne olivat Maukan tadin jarjestamat, joten mekin paasimme sisaan. Paikassa ei tainnut olla ainuttakaan heteromiesta ja Temen ja minun strippitankotanssi oli kohtalokas virhe senkaltaisessa paikassa. Tosin ongelmakseni koitui eras vanhempi lady, joka ensin opetti minua tanssimaan brassitansseja mutta kavikin salakavalasti ja ehdottoman ahneesti kimppuuni ja joiduin ottamaan irti. Selviydyin Maukan kampille, jossa otimme viela huikat meidan Maukalle tuliaiseksi tuomasta salmaripullosta.
Tunnin unien jalkeen lahdimme kohti lentokenttaa mutta aivan ilman takaiskuja ei sekaan matka onnitunut, silla Sao Pauloon lapi virtaava joki oli tulvinut reitillemme ja Maukka yritti kuumeisesti loytaa vaihtoehtoista reittia. Parin tunnin hampaiden kiristelyn jalkeen paasimme kentalle ja haikein mielin suuntasimme Peruun. Brasilia oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja molemmat olisimme halunneet viela jaada. Saa ei suosinut juuri minaan paivana mutta se ei haitannut, silla mahtava ruoka, hienot maisemat, kiinnostava kulttuuri ja mukavat ihmiset korvasivat sen luoman puutteen. Itse henkilokohtaisesti pidin tavasta halata ja antaa poskisuudelma tervehtiessa tyttoa. Tosin tarinat brasilialaisten naisen ylivertaisesta kauneudesta ovat suuresti liioteltuja. Ne jotka ovat kauniita, ovat KAUNIITA mutta ei pida aliarvioida naisia Suomessa eksoottisuuden kustannuksella.

Meni vahan pitkaks mutta minkas teet kun sattuu ja tapahtuu. Kiitos mielenkiinnosta ja voin kertoa ettei taa Perukaan mikaan tyhja arpa ole...