Eli ajattelin nappailla muutaman sanan, joilla saisin jotenkin summattua taman reissun. Tama siita huolimatta, vaikka kyllastyin blogin pitamiseen jo Miamissa. Siita lahtien olen hampaat irvessa yrittanyt kirjoittaa jotain, jos vaikka naita olisi kiva joskus lueskella. Ja voipahan sanoa saaneensa ainakin jotain jarkevaakin aikaan viimeiseen kolmeen ja puoleen kuukauteen.
Minun oli ensin tarkoitus kirjoittaa joitain herkkaa ja vuodattaa oikein huolella tuntemuksiani reissun varrelta, mutta koska sita ei jaksaisi kukaan lukea ja itseanikin havettaisi jalkikateen niin paatin pitaa sellaiset asiat omana tietonani. Paadyin taten summaamaan matkamme seuraavanlaiseen listaan:
Listaan erilaisia tapahtumia, asioita ja fiiliksia reissun varrelta. Hienoja ja huonoja. Tassa ei ole mitaan paremmuusjarjestysta mutta jonkunlaisen kronologisen jarjestyksen pyrin sailyttamaan.
Ensin hienot...
- Saapuminen Sorocabaan Mauricion vanhempien kampille. Tuli aivan puskista etta tulisimme yopymaan sellaisessa lukaalissa aidatulla hienostoalueella ja meille tehtaisiin gourmet -herkkuja illasta toiseen.
- Hieno hetki oli ehdottomasti maalin tekeminen kun pelattiin Mauricion kavereiden kanssa futista grillailun jalkeen. Voittajafiilis.
- Kaneli -Pingan juominen raftingin jalkeen Brasiliassa.
- Urheiluun liittyy myos saamani jakamaton huomio brasilialaisella punttisalilla :)
- Brasilialainen ruoka ylipaansa.
- Reissun parhaan oluen, Chrystalin, juominen perulaisen kioskin takatilassa.
- Villen, Ykan, Teemun ja minun union Liberiassa, Costa Ricassa.
- Selviaminen pois tulivuorelta Nicaraguassa. Se kuran maara matkalla huipulle oli ahdistava.
- Joulubuffetti San Salvadorissa. Aivan mahtava seisova poyta. Lihaa kannettiin poytaan, salaatteja kaikkia erilaisia, sushia, viinia ja jalkiruoaksi leivoksia. Vatsatautikaan ei haitannut tahtia vaikka matka hotellille olikin karmiva :)
- Paaseminen hetkeksi lansimaisen sivistyksen pariin Miamiin.
- Synttarit American Airlines Arenalla.
- Subwayssa kaynti :)
- Uuden vuoden juomien ostaminen :)
- Canoyning Jarabacoassa.
- Jarabacoan illat ja Ron Barcelo.
- Illalliset Ali's Surfcampissa. Sai aina jannittaa mita tulee ja tuleeko sita tarpeeksi.
- Olo, kun olin saanut kolmen paivan surffikurssin paatokseen. Saa oli kauttaaltaan niin huono ettei surffaaminen ollut edes hauskaa.
- Moottoripyoralla ajo Dommareissa. Aivan mahtavaa!
- Mototaksit. Miksi maksaa enemman autotaksista kun motolla meneminen on niin paljon hauskempaa?
- Antibioottikuurin loppuminen ja sen juhlistaminen Bayahibessa.
- Leffan katsominen lentokoneessa.
- Japaniin saapuminen. Mantereen vaihtaminen oli kiehtovaa ja oli mahtavaa nahda maailman suurin kaupunki.
- Kaappiunet Tokiossa.
- Tokion suuruus ja nayttavyys. Ei niin pienelta voi ihmisesta tuntuakaan.
- Shoppailu Tokiossa ja Hong Kongissa.
- Nettikahvilan loytaminen Guangzhousta. Ei silla paljoa muutakaan tekemista ollut.
- Hong Kongiin paluu Guangzhousta. Hyva etten halannut ensimmaista intialaista scuusmiita (excuse me -mies, katukauppias).
- Fiilis, kun sai laittaa flipflopit jalkaan Balilla. Uudet kengat olivat hiertaneet jalkojani jo liian kauan.
- Saa Balilla. Loppui se kylmyys.
- Viikko Gililla. Lukemista, rannalla makoilua, urheilua, hyvaa ruokaa, leffan katsominen Martinin 'leffateatterissa'. Teki hyvaa saada hetkeksi pieni rutiini paalle.
- Fiilis, kun kuulin kummityttoni syntymasta. Olin parhaillaan matkalla Gililta Balille, kun sain viestin tapahtuneesta. Gililla puhelimeni ei toiminut, joten sain viestin muutaman paivan myohassa.
- Aamiainen Ubudissa, kun sain pari palaa ruisleipaa, jonka Maria oli Suomesta tuonut. Ruisleipa on HYVAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!
- Reunion Temen kanssa. Olikin jo niin ikava.
- Kutan Beer Gardenin tarjous: 50 000 rupiaan niin paljon olutta kuin jaksaa (= pystyy) juoda klo. 18.00 - 23.00.
...sitten huonot:
- Saa Brasiliassa. Jos ei satanut niin oli ainakin pilvista. Semmonen Suomen kesa.
- Liian vahan aikaa Brasiliassa, kuten niin monessa muussakin maassa. Kauhee kiire.
- Tulva Sao Paulossa ja aikainen lento Miamiin. Tahan yhdistelmaan kun lisataan viela myohaan venynyt eilisilta niin tuloksena oli lahinna huvittava aamu. Mauricion paikallistuntemus pelasti meidat ja paasimme kiertelemaan pikkuteita kentalle.
- Perulainen tapa tarjoilla riisia ja perunaa joka ruoan kanssa ja jattaa liha vahemmalle. Protskupossu ei tykannyt siita.
- Pikku suunnistuspummi etsiessamme ruokapaikkaa Limassa. Kolmen tunnin paasta paadyttiin grillille.
- Kokemamme vaaryydet Perun lentokentalla lahtiessamme maasta. Kamojen tarkastus, ikuinen jonotus, tylyt asiakaspalvelijat, huonosti nukuttu lento ja sama meininki jatkui Miamin lentokentalla ja aina San Joseen asti. Hermot olivat kireammalla kuin viulun kielet.
- Bussimatka San Josesta El Cocoon, kun vieressani istuva nainen oksensi koko matkan.
- Jatkuva matkustaminen Keski-Amerikassa. Ei ehditty olemaan kolmea paivaa kauempaa yhdessa paikassa.
- Tegucigalpan painostava tunnelma.
- Hetki, kun tajusimme etta ensimmainen tapaavamme henkilo Miamissa puhuisi kanssamme mieluummin espanjaa kuin englantia.
- Rahanmeno Miamissa. Tuntui pahalta halpojen Keski-Amerikan maiden jalkeen.
- Laskien turistien katseleminen Key Westissa, kun itsella ei ollut varaa tehda mitaan.
- Uuden vuoden jalkeinen krapula. Oli kylla melkein jo surullista.
- Se, etta veroja ei ole merkattu valmiiksi hintoihin. Tai pakollinen tippi, joka siis lukee menussa.
- Rahanhimo.
- Asiakaspalvelu (tai sen puute) monissa paikoissa Latinalaisessa Amerikassa.
- Lahes koko matkan ajan kestaneet ongelmat vatsan kanssa ja siita johtunut antibioottikuuri. Niin pahaa antibioottia ei ole olemassakaan.
- Constanza. Siella ei ollut mitaan.
- Katukauppiaat, kyydintarjoajat, rahanvaihtajat, jne. Rauhallisemmallakin miehella on ne huonot paivansa ja silloin ei mielellaan...
- Saa Cabaretessa ja surffausolosuhteet.
- Kusetuksenpelko.
- Minun kyky nukkua lennoilla. Sita ei ole.
- Ahtaat kaytavat lentokoneissa.
- The Legion -leffa
- Kyydin odottaminen kylmassa Los Angelesin yossa.
- Ihmispaljous Hong Kongissa.
- Guangzhou. No, tasta on puhuttu ennenkin.
- Laappijat Kutalla. Ei oo kiva ku toinen roikkuu kadessa tarjoten hierontaa.
- Sonya homestay -majoituksen pitajamummo. Kuumottava, muka symppis, vanhus, joka yrittaa vain kusettaa kaikessa. Nain ainakin meidan kokemuksien perusteella.
- Lauttamatka Balilta Lombokille. Miten lautta voi kulkea kavelyvauhtia hitaampaa?
- Maitotuotteet Indonesiassa. Ei kannata edes kokeilla.
Nyt on kuitenkin niin paha olo viimeisen illan juhlinnan jalkeen ettei tekstia enaa irtoa. Tulkaa ite kattomaan. Nahdaan kohta! Moro!
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Indonesia
Tahan on siis tultu. Ei meidan tanne asti pitanyt edes ikina paasta. Missa ne kaikki puukottajat, varkaat, raiskarit ja muut laitapuolen kulkijat ovat olleet koko reissun ajan (koputtaa puuta)? Noh... nelja ja puoli viikkoa on pitka aika ja vaikka Indonesia on viimeinen maa, jossa vierailemme, siella on enemman kuin tarpeeksi nahtavaa.
Tosiaan, 9. helmikuuta saavuimme Balille. Lampotila oli taas pitkasta aikaa kohdallaan ja pitkat housut ja kengat saattoi vaihtaa flipfloppeihin ja shortseihin. Ensimmaiset paivat vietimme Kutalla, missa katukaupustelijat, taksikuskit ja hierojat roikkuivat hihoissa (jos niita oli) kuin takiaiset. Aika hammentava tilanne nain suomalaiselle eika siihen ole oikein tottunut vielakaan. Aika kului paivisin rannalla tai poolilla ja illalla tutustuimme muutamaan otteeseen Kutan sykkivaan yoelamaan. Australialaiset valtasivat katukuvan Bintang -vaimareissaan. Bintang on paikallinen olutmerkki eika voi kun ihmetella mista aussit ovat saaneet paahansa, etta sen logolla varustettu vaatekappale on tyylikas. Aussien ylivoiman huomasi myos siita, etta olympialaiset antoivat tilaa rugbylle ja kriketille lahes joka baarissa.
Paatimme jattaa Kutan lukuisissa vaateliikkeissa seilaamisen ja tuliaisten hankinnan tuonnemmas ja suuntasimme vajaan viikon Kutalla olon jalkeen Lombokille. Matkasimme ensin pakulla satamaan, jossa nousimme lauttaan. Lautta kulki suunnilleen kavelyvauhtia Lembarin satamaan, jossa hyppasimme jalleen pakuun ja suuntasimme Senggigiin. Senggigi ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta paikalta, joten vaihdoimme maisemaa jo seuraavana aamuna. Teme lahti surffauksen perassa Lombokin Kutalle ja itse lahdin rentoutumaan Gili Trawanganille. Olimme puhuneet yksinmatkustamisesta aiemminkin ja nyt avautui tilaisuus kokeilla siipiamme. Kummaltahan se tuntui kun reilut 70 paivaa olimme yhdessa seikkailleet ja nyt ei tarvinnutkaan ajatella kuin itseaan.
Trawangan on pieni saari, jolla on rantaviivaa sellaiset 7 kilometria. Siella ei ole ainuttakaan moottoriajoneuvoa, vaan kaikki kulkevat pyorilla, hevosella tai hevoskarryilla. Itse kaytin paaosin jalkojani kerta ne viela toimivat. Melkein kaikki ravintolat, majoitukset ja baarit ovat saaren kiertavalla rantatiella, parin kilometrin matkalla. Keskemmalla on paaosin paikallisten asumuksia ja metsaa. Oma bungalowini oli myos rantatien varrella, kaukana keskustasta. Se oli varmaan hienoin majoitukseni sitten Brasilian ja rannallekin oli matkaa vain muutama kymmenen metria. Ranta on Gililla paljon hienompi ja puhtaampi kuin Kutalla ja niin on vesikin. Paivat kaytinkin rannalla makoiluun, kunnes kuumuus alkoi kyllastyttaa pahemman kerran. Trawanganille tullaan yleensa sukeltamaan ja snorklaamaan. Itse en harrastanut kumpaakaan, silla sukeltamiseen ei ollut rahaa ja snorklaaminen on vahan kyseenalaista. Kolmatta saaren paaharrastusta, oluen juomistakin, harrastin vain kerran. Gililla vietetty viikko kului osaltani urheillen, lukien ja etsien taydellista ruokapaikkaa.
Trawanganilla tutustuin kahteen uskomattoman mukavaan pariskuntaan, Steveen ja Berthaan seka Martiniin ja Taniaan. Molemmat olivat hyodyntaneet maan halvan hinnan saarella ja rakentaneet sinne lukaalinsa. Steve on alunperin Englannista mutta on asunut saarella jo kolme vuotta. Berha on kotoisin Jaavalta. Martin ja Tania taas tulevat Tanskasta. Heilta sain paljon arvokkaita vinkkeja, mita tehda saarella ja heidan seurassaan vietin paljon aikaa iltaisin milloin katsoen elokuvia Martinin 'elokuvateatterissa', milloin juoden vodka jaws -shotteja Rudy's baarissa. Teemu saapui myos saarelle muutaman paivan paasta ja tuntui kuin oltaisiin seilattu yksinamme kauemminkin. Suomen puhuminen tuntui enemman kuin hyvalta. Itse tosin jatkoin takaisin Balin Kutalle pari paivaa Temen saapumisen jalkeen ja tiemme erosivat jalleen hetkeksi. Viikko riitti Trawanganilla oloon enemman kuin hyvin. Niin pienesta saaresta ei saanut enaa mitaan irti. Viela ennen lahtoani tapasimme suomalaisen pariskunnan, jotka jakoivat yhteisen intohimon urheiluun. Haamatkalla oleva pariskunta oli kuulema lenkkeillyt ja kaynyt salilla rutiininomaisesti koko matkansa ajan. He sanoivat urheilun olevan aivan yhta suuri osa hyvaa lomaa kuin rannalla makoilu ja hyva ruoka. Ei voi muuta kuin arvostaa. Tata asennetta lisaa!
Valitsin pikaveneen tavaksi matkustaa takaisin Balille, silla matkustusuupumukseni oli silla tasolla ettei hitaisiin lauttoihin ollut enaa asiaa. Matka Kutalle sujuikin jouhevasti ja saatoin aloittaa etsinnat Sammelin loytamiseksi hyvissa ajoin. Sammelin sijaan tapasinkin Juhan Tampereelta nettikahvilassa. Juha vaikutti hyvalta tyypilta ja seuraavan viikon aikana hengailinkin paljon Juhan ja hanen kaverinsa, Dannyn, kanssa. Sammeliin tormasin vasta illalla. Vietin Kutalla talla kertaa viikon, jona aikana vaihdoin hotellia todennakoisesti useammin kuin alushousuja. Valilla asuin yksin, valilla Sammelin, valilla Juhan kanssa. Kavin pari kertaa yoelamassa ja eraana paivana vuokrasimme Juhan ja Dannyn kanssa skootterit, kiertelimme Balin etelakarkea, wakeboardingia Nusa Duassa ja naimme paikallisen tanssiesityksen temppelissa Uluwatussa.
Kutalla vietetyn viikon loppupuolella tapasin kaksi suomalaista tyttoa, jotka asuivat samassa hotellissa. Heidan kanssaan lahdin pariksi paivaksi Ubudiin, joka on Balilaisen kulttuurin kehto. Siella on temppeleita (vaikka eras paikallinen turist information center ei sita tiennytkaan) ja palatseja mutta paikan ykkosnahtavyys on silti Monkey forest, joka on nimensa mukaisesti metsa taynna apinoita plus pari temppelia. Ubudista on myos helppo tehda ryhmamatkoja Balin tulivuorille, saaren nahtavyyksille tai vaikka koskenlaskuun. Ubud oli, aivan kuin Kutakin, taynna majoitusvaihtoehtoja, ravintoloita ja tuliais- ja vaateliikkeita. Me paatimme hoitaa ensimmaisena paivana kulttuurimatkailun pois alta kiertelemalla metsassa taynna apinoita ja temppeleita. Siella aivan ilkean, vanhan miehen nakoiset apinat ryostelivat tavaraa japanilaisilta turisteilta. Japanilaisista on sanottava sen verran etta on aivan uskomatonta kuinka erilaisia he ovat kotimaassaan. On kuin he unohtaisivat kaikki tapansa ylittaessaan kotimaansa rajan. He tahtovat saada ja nahda kaiken nyt ja heti, ei valia mita muut ajattelevat.Toiselle paivalle varasimme koskenlaskureissun. Minun ei ollut tarkoitus sita enaa Brasilian jalkeen tehda mutta kun niin halvalla sai niin olihan se mentava. Hauskaa olikin, vaikka jannitysta olisi saanut olla reilusti enemman. Tulipahan ainakin tehtya jotain. Seuraavana paivana lahdinkin jo takaisin Kutalle.
Olin todella onnekas etta sain tutustua Juhaan, Dannyyn, Nicolaan ja Mariaan, silla ilman heita en olisi varmaan saanut enaa mitaan aikaan talla reissulla. Kun saavuin Gililta Kutalle, olin jo niin uupunut kaikesta matkustamisesta, kiertelysta ja paineesta nahda kaikkea, etten tahtonut enaa kuin ottaa rauhallisesti ja odottaa paluuta Suomeen. Edella mainittujen mahtavien tyyppien ansioista sain sysayksen tehda ja nahda viela jotain ja porukalla kaikki on aina hauskempaa kuin yksin.
Minun ja Teemun reunion koittikin jo seuraavana paivana Kutalle paluuni jalkeen. Oli mahtavaa paasta jakamaan kaikki kokemansa ja muutenkin hyva fiilis nahda taas. Viimeisen viikon teemana oli lahinna juhliminen ja shoppailu, joissa molemmissa onnistuimme liiankin hyvin. Maria ja Nicola palasivat myos Kutalle pitamaan meille seuraa viikon varrella. Naimme myos Tumppia ja hanen kaveriaan Villea, kun he saapuivat Malesiasta keskuuteemme. Oli mahtavaa paattaa reissu hyvalla porukalla. Budjettikin painettiin kovasti miinukselle mutta rahasta ehtii onneksi Suomessa murehtimaan.
Nyt olen nettikahvilassa Kutalla ja kentalle lahtoon on sellanen nelja tuntia aikaa. Fiilis on hyva ja palaan mielellani Suomeen. Paljon on tullut koettua ja naettya, enka antaisi paivaakaan pois. Tuntuu omituiselta kun miettii etta sata paivaa sitten reissu oli alussa ja aikaa oli vaikka kuinka paljon. Nyt on kuitenkin aika jattaa hyvasti reissun paalla olemiselle ainakin hetkeksi ja palata arkeen. Vaikka ei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kotona ei olla viela ja lentokone voi tippua vaikka johonkin Siperian kuuseen. Viela on matkaa jaljella, mutta jos kotiin paasen niin ekana nautin kylla suomalaisesta ruoasta.
Tosiaan, 9. helmikuuta saavuimme Balille. Lampotila oli taas pitkasta aikaa kohdallaan ja pitkat housut ja kengat saattoi vaihtaa flipfloppeihin ja shortseihin. Ensimmaiset paivat vietimme Kutalla, missa katukaupustelijat, taksikuskit ja hierojat roikkuivat hihoissa (jos niita oli) kuin takiaiset. Aika hammentava tilanne nain suomalaiselle eika siihen ole oikein tottunut vielakaan. Aika kului paivisin rannalla tai poolilla ja illalla tutustuimme muutamaan otteeseen Kutan sykkivaan yoelamaan. Australialaiset valtasivat katukuvan Bintang -vaimareissaan. Bintang on paikallinen olutmerkki eika voi kun ihmetella mista aussit ovat saaneet paahansa, etta sen logolla varustettu vaatekappale on tyylikas. Aussien ylivoiman huomasi myos siita, etta olympialaiset antoivat tilaa rugbylle ja kriketille lahes joka baarissa.
Paatimme jattaa Kutan lukuisissa vaateliikkeissa seilaamisen ja tuliaisten hankinnan tuonnemmas ja suuntasimme vajaan viikon Kutalla olon jalkeen Lombokille. Matkasimme ensin pakulla satamaan, jossa nousimme lauttaan. Lautta kulki suunnilleen kavelyvauhtia Lembarin satamaan, jossa hyppasimme jalleen pakuun ja suuntasimme Senggigiin. Senggigi ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta paikalta, joten vaihdoimme maisemaa jo seuraavana aamuna. Teme lahti surffauksen perassa Lombokin Kutalle ja itse lahdin rentoutumaan Gili Trawanganille. Olimme puhuneet yksinmatkustamisesta aiemminkin ja nyt avautui tilaisuus kokeilla siipiamme. Kummaltahan se tuntui kun reilut 70 paivaa olimme yhdessa seikkailleet ja nyt ei tarvinnutkaan ajatella kuin itseaan.
Trawangan on pieni saari, jolla on rantaviivaa sellaiset 7 kilometria. Siella ei ole ainuttakaan moottoriajoneuvoa, vaan kaikki kulkevat pyorilla, hevosella tai hevoskarryilla. Itse kaytin paaosin jalkojani kerta ne viela toimivat. Melkein kaikki ravintolat, majoitukset ja baarit ovat saaren kiertavalla rantatiella, parin kilometrin matkalla. Keskemmalla on paaosin paikallisten asumuksia ja metsaa. Oma bungalowini oli myos rantatien varrella, kaukana keskustasta. Se oli varmaan hienoin majoitukseni sitten Brasilian ja rannallekin oli matkaa vain muutama kymmenen metria. Ranta on Gililla paljon hienompi ja puhtaampi kuin Kutalla ja niin on vesikin. Paivat kaytinkin rannalla makoiluun, kunnes kuumuus alkoi kyllastyttaa pahemman kerran. Trawanganille tullaan yleensa sukeltamaan ja snorklaamaan. Itse en harrastanut kumpaakaan, silla sukeltamiseen ei ollut rahaa ja snorklaaminen on vahan kyseenalaista. Kolmatta saaren paaharrastusta, oluen juomistakin, harrastin vain kerran. Gililla vietetty viikko kului osaltani urheillen, lukien ja etsien taydellista ruokapaikkaa.
Trawanganilla tutustuin kahteen uskomattoman mukavaan pariskuntaan, Steveen ja Berthaan seka Martiniin ja Taniaan. Molemmat olivat hyodyntaneet maan halvan hinnan saarella ja rakentaneet sinne lukaalinsa. Steve on alunperin Englannista mutta on asunut saarella jo kolme vuotta. Berha on kotoisin Jaavalta. Martin ja Tania taas tulevat Tanskasta. Heilta sain paljon arvokkaita vinkkeja, mita tehda saarella ja heidan seurassaan vietin paljon aikaa iltaisin milloin katsoen elokuvia Martinin 'elokuvateatterissa', milloin juoden vodka jaws -shotteja Rudy's baarissa. Teemu saapui myos saarelle muutaman paivan paasta ja tuntui kuin oltaisiin seilattu yksinamme kauemminkin. Suomen puhuminen tuntui enemman kuin hyvalta. Itse tosin jatkoin takaisin Balin Kutalle pari paivaa Temen saapumisen jalkeen ja tiemme erosivat jalleen hetkeksi. Viikko riitti Trawanganilla oloon enemman kuin hyvin. Niin pienesta saaresta ei saanut enaa mitaan irti. Viela ennen lahtoani tapasimme suomalaisen pariskunnan, jotka jakoivat yhteisen intohimon urheiluun. Haamatkalla oleva pariskunta oli kuulema lenkkeillyt ja kaynyt salilla rutiininomaisesti koko matkansa ajan. He sanoivat urheilun olevan aivan yhta suuri osa hyvaa lomaa kuin rannalla makoilu ja hyva ruoka. Ei voi muuta kuin arvostaa. Tata asennetta lisaa!
Valitsin pikaveneen tavaksi matkustaa takaisin Balille, silla matkustusuupumukseni oli silla tasolla ettei hitaisiin lauttoihin ollut enaa asiaa. Matka Kutalle sujuikin jouhevasti ja saatoin aloittaa etsinnat Sammelin loytamiseksi hyvissa ajoin. Sammelin sijaan tapasinkin Juhan Tampereelta nettikahvilassa. Juha vaikutti hyvalta tyypilta ja seuraavan viikon aikana hengailinkin paljon Juhan ja hanen kaverinsa, Dannyn, kanssa. Sammeliin tormasin vasta illalla. Vietin Kutalla talla kertaa viikon, jona aikana vaihdoin hotellia todennakoisesti useammin kuin alushousuja. Valilla asuin yksin, valilla Sammelin, valilla Juhan kanssa. Kavin pari kertaa yoelamassa ja eraana paivana vuokrasimme Juhan ja Dannyn kanssa skootterit, kiertelimme Balin etelakarkea, wakeboardingia Nusa Duassa ja naimme paikallisen tanssiesityksen temppelissa Uluwatussa.
Kutalla vietetyn viikon loppupuolella tapasin kaksi suomalaista tyttoa, jotka asuivat samassa hotellissa. Heidan kanssaan lahdin pariksi paivaksi Ubudiin, joka on Balilaisen kulttuurin kehto. Siella on temppeleita (vaikka eras paikallinen turist information center ei sita tiennytkaan) ja palatseja mutta paikan ykkosnahtavyys on silti Monkey forest, joka on nimensa mukaisesti metsa taynna apinoita plus pari temppelia. Ubudista on myos helppo tehda ryhmamatkoja Balin tulivuorille, saaren nahtavyyksille tai vaikka koskenlaskuun. Ubud oli, aivan kuin Kutakin, taynna majoitusvaihtoehtoja, ravintoloita ja tuliais- ja vaateliikkeita. Me paatimme hoitaa ensimmaisena paivana kulttuurimatkailun pois alta kiertelemalla metsassa taynna apinoita ja temppeleita. Siella aivan ilkean, vanhan miehen nakoiset apinat ryostelivat tavaraa japanilaisilta turisteilta. Japanilaisista on sanottava sen verran etta on aivan uskomatonta kuinka erilaisia he ovat kotimaassaan. On kuin he unohtaisivat kaikki tapansa ylittaessaan kotimaansa rajan. He tahtovat saada ja nahda kaiken nyt ja heti, ei valia mita muut ajattelevat.Toiselle paivalle varasimme koskenlaskureissun. Minun ei ollut tarkoitus sita enaa Brasilian jalkeen tehda mutta kun niin halvalla sai niin olihan se mentava. Hauskaa olikin, vaikka jannitysta olisi saanut olla reilusti enemman. Tulipahan ainakin tehtya jotain. Seuraavana paivana lahdinkin jo takaisin Kutalle.
Olin todella onnekas etta sain tutustua Juhaan, Dannyyn, Nicolaan ja Mariaan, silla ilman heita en olisi varmaan saanut enaa mitaan aikaan talla reissulla. Kun saavuin Gililta Kutalle, olin jo niin uupunut kaikesta matkustamisesta, kiertelysta ja paineesta nahda kaikkea, etten tahtonut enaa kuin ottaa rauhallisesti ja odottaa paluuta Suomeen. Edella mainittujen mahtavien tyyppien ansioista sain sysayksen tehda ja nahda viela jotain ja porukalla kaikki on aina hauskempaa kuin yksin.
Minun ja Teemun reunion koittikin jo seuraavana paivana Kutalle paluuni jalkeen. Oli mahtavaa paasta jakamaan kaikki kokemansa ja muutenkin hyva fiilis nahda taas. Viimeisen viikon teemana oli lahinna juhliminen ja shoppailu, joissa molemmissa onnistuimme liiankin hyvin. Maria ja Nicola palasivat myos Kutalle pitamaan meille seuraa viikon varrella. Naimme myos Tumppia ja hanen kaveriaan Villea, kun he saapuivat Malesiasta keskuuteemme. Oli mahtavaa paattaa reissu hyvalla porukalla. Budjettikin painettiin kovasti miinukselle mutta rahasta ehtii onneksi Suomessa murehtimaan.
Nyt olen nettikahvilassa Kutalla ja kentalle lahtoon on sellanen nelja tuntia aikaa. Fiilis on hyva ja palaan mielellani Suomeen. Paljon on tullut koettua ja naettya, enka antaisi paivaakaan pois. Tuntuu omituiselta kun miettii etta sata paivaa sitten reissu oli alussa ja aikaa oli vaikka kuinka paljon. Nyt on kuitenkin aika jattaa hyvasti reissun paalla olemiselle ainakin hetkeksi ja palata arkeen. Vaikka ei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kotona ei olla viela ja lentokone voi tippua vaikka johonkin Siperian kuuseen. Viela on matkaa jaljella, mutta jos kotiin paasen niin ekana nautin kylla suomalaisesta ruoasta.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kiina
Vaikka saavuimme Hong Kongiin maailman suurimmasta kaupungista loysimme silti paljon ihmettelemisen aiheita kavellessamme Honkkarin downtownilla etsien majoitusta. Paakadulla, Nathan Roadilla, syntyi liikenneruuhkia pelkastaan jalankulkijoista ja jo kymmenen metrin matkalla meille ehdittiin tarjota useaan kertaan kaikkea kelloista huumeisiin. Kadulta meidat poimittiinkin eraaseen hostelliin suuressa kerrostalossa, jonka nimi on Chung King Mansion. Kerrostalo oli aivan taynna guesthouseja mutta paasimme omassamme mielestamme hyvaan sopimukseen tingittyamme mielekkaaksi hinnan huoneesta, jossa oli tietokone internetilla, televisio ja lamminvesi suihku, josta opimme saamaan lamminta vetta tosin vasta viimeisena paivana ennen lentoa Balille.
Majoituksemme oli Tsim Sha Tsui -nimisella alueella, jossa oli todella paljon suuria vaatekauppoja, kauppakeskuksia ja ennen kaikkea intialaisia. Paivat kuluivat kavellen ympariinsa ja hahmottaen lahialueita. Honkkarin saarella tunsin oloni hyvin pieneksi ymparilla kohoavien pilvenpiirtajien katveessa mutta olo helpottui noustuamme rakennusten ylapuolelle The Peak -nimiselle paikalle saarella olevan kukkulan paalla. Sielta saimme muutaman hyvan kuvan Honkkarista lintuperspektiivista. Budjettimatkailijoina emme toki menneet nakoalatasanteelle, mika olisi siis maksanut rahaa, vaan tyydyimme kuvailemaan makisen terassilta. Ne rahat menivatkin sitten ylihinnoiteltuun matkaan ratikalla takaisin maanpinnalle. Honkkarin saari on paaosin bisnesmiesten aluetta ja rannan tuntumassa onkin paljon kalliita kahviloita ja ravintoloita. Syrjaisemmilta kaduilta voi taas loytaa edullisempia ja paikallisempia paikkoja. Teemun passiongelmakin hoitui kaden kaanteessa vierailemalla Suomen lahetystossa. Hesarin siina ehti lukea ja uusi passi olikin jo herralla kadessa. Hyva Suomi!
Honkkarista alkoi meidan kulinaristiset kokeilumme Aasiassa, kun tutustuimme niin shanghailaiseen, kanttonilaiseen, korealaiseen kuin intialaiseen keittioonkin. Vaikka Kiinassa olimmekin loysimme intialaisen ruoan suunmukaisimmaksi. Lihan maara, maustaminen ja hyvat leivat ratkaisivat pelin. Toki muutkin keittiot olivat loistavia ja Shanghain tyyliin valmistettu kala oli suussa sulavaa eika korealainen seisova poyta jattanyt kumpaakaan nalkaiseksi. Kanttonilaiseen keittioon paasimme tutustumaan paremmin sen alkulahteilla, Guangzhoussa. Ruoka oli erittain halpaa ja hyvaa mutta jouduimme kayttamaan useita miestyotunteja loytaaksemme ruokaa, jossa ei ollut luuta eika pekonia. Tallaisen herkun loydettyamme pystyimme liittymaan kantonilaisen ruoan kehujien sankkaan joukkoon. Vaikeudet kyseisen aterian loytamisessa johtuivat paaosin siita, etta kaikki ruokalistat olivat kiinaksi. Yleensa jokaisesta annoksesta oli kuvakin mutta tassa tapauksessa muutama sana olisi kertonut enemman kuin tuhat kuvaa.
Muutaman paivan Honkkarissa oleilun jalkeen lahdimme siis Guangzhouhun, pari sataa kilometria pohjoisemmaksi. Guangzhou eli Kanton on Guangdongin provinssin paakaupunki ja siella asuu n. 8 milj. ihmista. Meille suositeltiin kyseista kohdetta mm. extreme -urheilun mekkana, joten halusimme kayda katsomassa mika oli meininki. Ja meininkihan oli kuollut. Kaupungissa ei ollut niin mitaan tekemista. Extreme -urheilusta ei tietoakaan, ihmiset olivat epakohteliaita, aurinkoa ei nakynyt edes vilaukselta, kaupunki oli likainen ja synkka, rahojaankaan ei voinut tuhlata huonosti varusteltuihin vaateliikkeisiin. Matkatoimistoissa ei puhuttu englantia, joten he eivat voineet meita auttaa emmeka loytaneet mistaan edes kaupungin karttaa. Ja voitte uskoa etta yritimme kaikkemme loytaaksemme tekemista. Monta paivaa kului metrolla ravaten ja kavellen etsien nahtavyyksia. Loysimme yhden puiston, jossa oli muistomerkkeja ja muutama museo. Museossakin kaikki oli kirjoitettu kiinaksi, joten moni asia kaupungin historiasta jai hieman hamaran peittoon. Halpaa kylla oli: iso olut maksaa dollarin, hyvassa ravintolassa syonti ehka kolme tai nelja. Huone hyvasta hotellista (siis lahes sokos -tasoa) maksaa parikymmenta dollaria, jos sitakaan. Yritimme kayda myos yoklubilla mutta jokainen oli vain taynna varattavia loosseja, joissa kaveriporukat lauloivat karaokea ja joivat olutta emmeka nahneet tarpeelliseksi varata tallaista huonetta itsellemme. Kiinalaiset eivat siis ole kovin sosiaalista porukkaa juhliessaan. Anisviinaan tai riisiviiniin ei kannata kajota, silla nako lahtee jo niiden kauhean maun vuoksi. Olut sen sijaan on hyvaa ja se auttoikin meita tappamaan aikaa tuossa hirveassa kaupungissa.
Emme siis olleet kovin ihastuneita Kantoniin, joten palasimme Hong Kongiin muutamaa paivaa ennen lentoa Balille. Kulinarististen kokeilujen luontaisena jatkumona lampsimme eraana iltana kebab-paikkaan, silla olimme unelmoineet jo pitkaan kunnon rullakebresta. Paljoa ei naurattanut kun eteen tuotiin ylihintainen pikku wrappi ja nalka oli suunnaton. Suurimpia pettymyksia koko matkalla ja vahvisti uskoa Suomen asemaan kebabmaiden kiistattomassa karkikastissa. Kokonaisuutena Hong Kongista jai kuitenkin hyva maku suuhun. Siella loytyy uusia, nayttavia pilvenpiirtajia, katumarkkinoita, joissa myydaan kaikkea vaatteista raakaan kalaan, merkkiliikkeita joka lahtoon ja kaikenlaiseen nalkaan loytyy oma ravintolansa. Jos budjetti on kovilla niin ryypiskella ei kannata, silla baareissa on ryostohinnat happareinakin. Kovin pitkaan ei siellakaan jaksa oleilla mutta viikko kuluu jo nopeasti.
Majoituksemme oli Tsim Sha Tsui -nimisella alueella, jossa oli todella paljon suuria vaatekauppoja, kauppakeskuksia ja ennen kaikkea intialaisia. Paivat kuluivat kavellen ympariinsa ja hahmottaen lahialueita. Honkkarin saarella tunsin oloni hyvin pieneksi ymparilla kohoavien pilvenpiirtajien katveessa mutta olo helpottui noustuamme rakennusten ylapuolelle The Peak -nimiselle paikalle saarella olevan kukkulan paalla. Sielta saimme muutaman hyvan kuvan Honkkarista lintuperspektiivista. Budjettimatkailijoina emme toki menneet nakoalatasanteelle, mika olisi siis maksanut rahaa, vaan tyydyimme kuvailemaan makisen terassilta. Ne rahat menivatkin sitten ylihinnoiteltuun matkaan ratikalla takaisin maanpinnalle. Honkkarin saari on paaosin bisnesmiesten aluetta ja rannan tuntumassa onkin paljon kalliita kahviloita ja ravintoloita. Syrjaisemmilta kaduilta voi taas loytaa edullisempia ja paikallisempia paikkoja. Teemun passiongelmakin hoitui kaden kaanteessa vierailemalla Suomen lahetystossa. Hesarin siina ehti lukea ja uusi passi olikin jo herralla kadessa. Hyva Suomi!
Honkkarista alkoi meidan kulinaristiset kokeilumme Aasiassa, kun tutustuimme niin shanghailaiseen, kanttonilaiseen, korealaiseen kuin intialaiseen keittioonkin. Vaikka Kiinassa olimmekin loysimme intialaisen ruoan suunmukaisimmaksi. Lihan maara, maustaminen ja hyvat leivat ratkaisivat pelin. Toki muutkin keittiot olivat loistavia ja Shanghain tyyliin valmistettu kala oli suussa sulavaa eika korealainen seisova poyta jattanyt kumpaakaan nalkaiseksi. Kanttonilaiseen keittioon paasimme tutustumaan paremmin sen alkulahteilla, Guangzhoussa. Ruoka oli erittain halpaa ja hyvaa mutta jouduimme kayttamaan useita miestyotunteja loytaaksemme ruokaa, jossa ei ollut luuta eika pekonia. Tallaisen herkun loydettyamme pystyimme liittymaan kantonilaisen ruoan kehujien sankkaan joukkoon. Vaikeudet kyseisen aterian loytamisessa johtuivat paaosin siita, etta kaikki ruokalistat olivat kiinaksi. Yleensa jokaisesta annoksesta oli kuvakin mutta tassa tapauksessa muutama sana olisi kertonut enemman kuin tuhat kuvaa.
Muutaman paivan Honkkarissa oleilun jalkeen lahdimme siis Guangzhouhun, pari sataa kilometria pohjoisemmaksi. Guangzhou eli Kanton on Guangdongin provinssin paakaupunki ja siella asuu n. 8 milj. ihmista. Meille suositeltiin kyseista kohdetta mm. extreme -urheilun mekkana, joten halusimme kayda katsomassa mika oli meininki. Ja meininkihan oli kuollut. Kaupungissa ei ollut niin mitaan tekemista. Extreme -urheilusta ei tietoakaan, ihmiset olivat epakohteliaita, aurinkoa ei nakynyt edes vilaukselta, kaupunki oli likainen ja synkka, rahojaankaan ei voinut tuhlata huonosti varusteltuihin vaateliikkeisiin. Matkatoimistoissa ei puhuttu englantia, joten he eivat voineet meita auttaa emmeka loytaneet mistaan edes kaupungin karttaa. Ja voitte uskoa etta yritimme kaikkemme loytaaksemme tekemista. Monta paivaa kului metrolla ravaten ja kavellen etsien nahtavyyksia. Loysimme yhden puiston, jossa oli muistomerkkeja ja muutama museo. Museossakin kaikki oli kirjoitettu kiinaksi, joten moni asia kaupungin historiasta jai hieman hamaran peittoon. Halpaa kylla oli: iso olut maksaa dollarin, hyvassa ravintolassa syonti ehka kolme tai nelja. Huone hyvasta hotellista (siis lahes sokos -tasoa) maksaa parikymmenta dollaria, jos sitakaan. Yritimme kayda myos yoklubilla mutta jokainen oli vain taynna varattavia loosseja, joissa kaveriporukat lauloivat karaokea ja joivat olutta emmeka nahneet tarpeelliseksi varata tallaista huonetta itsellemme. Kiinalaiset eivat siis ole kovin sosiaalista porukkaa juhliessaan. Anisviinaan tai riisiviiniin ei kannata kajota, silla nako lahtee jo niiden kauhean maun vuoksi. Olut sen sijaan on hyvaa ja se auttoikin meita tappamaan aikaa tuossa hirveassa kaupungissa.
Emme siis olleet kovin ihastuneita Kantoniin, joten palasimme Hong Kongiin muutamaa paivaa ennen lentoa Balille. Kulinarististen kokeilujen luontaisena jatkumona lampsimme eraana iltana kebab-paikkaan, silla olimme unelmoineet jo pitkaan kunnon rullakebresta. Paljoa ei naurattanut kun eteen tuotiin ylihintainen pikku wrappi ja nalka oli suunnaton. Suurimpia pettymyksia koko matkalla ja vahvisti uskoa Suomen asemaan kebabmaiden kiistattomassa karkikastissa. Kokonaisuutena Hong Kongista jai kuitenkin hyva maku suuhun. Siella loytyy uusia, nayttavia pilvenpiirtajia, katumarkkinoita, joissa myydaan kaikkea vaatteista raakaan kalaan, merkkiliikkeita joka lahtoon ja kaikenlaiseen nalkaan loytyy oma ravintolansa. Jos budjetti on kovilla niin ryypiskella ei kannata, silla baareissa on ryostohinnat happareinakin. Kovin pitkaan ei siellakaan jaksa oleilla mutta viikko kuluu jo nopeasti.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Tokio
Matka alkaa taittumaan jo loppua kohden vaikken sita halua myontaakaan ja ollaan nyt Balin lammossa (helvetillisessa kuumuudessa). Taalta muistelen nyt hieman viime viikkojen tapahtumia, jotka sijoittuvat Ita- ja Kaakkois-Aasian suuriin metropoleihin, Tokioon, Hong Kongiin ja Guangzhouhun. Rantalomamme muutti luonnettaan ja otti kurssin kohti kaupunkiturismia. Lampotilakin laski sen verran etta sandaalit piti vaihtaa kunnon kenkiin, shortsit pitkiin housuihin eika pelkalla t-paidalla enaa parjannyt. Alkuun kaikki oli uutta ja hienoa, kun ihmettelimme suu auki edessamme kohoavia pilvenpiirtajia ja horisonttiin jatkuvaa kerrostalojen ja kauppakeskusten merta. Lopulta ihmisten paljous alkoi tuntua jo tukahduttavalta ja suomalaisella kohtelaisuudella ei ollut paljonkaan arvoa, varsinkin kun se edisti vain jalkoihinjaantia metroasemilla.
Saavuimme siis Naritan lentokentalle noin sadan kilometrin paahan Tokiosta ylitettyamme tyynen valtameren. Lento alkoi hyvin nukutun yon jalkeen emmeka saaneet unta koneessa, joten tiesimme etta nukkumatti saapuu noutamaan meita hetkena mina hyvansa. Koko matkan rahapolitiikkaamme on leimannut minun yhdistelmakorttini toimimattomuus. Amerikoissa korttini toimi sentaan jossain automaateissa mutta kokeiltuani Naritan lentokentan kaikkia melkein kymmenta automaattia, kateeni jai vain laja kuitteja epaonnistuneista nostoista. Turhautuneisuutta kasvatti viela Teemun teinivisan toimivuus joka mantereella lahes moitteetta. Teme otti siis ansaitusti pankkiirin roolin Japanin vierailumme ajaksi.
Matka junalla Naritasta Tokioon kesti reilun tunnin. Olimme aivan kujalla mihin tulisi lahtea kun nousimme maan pinnalle asemalta, jolle meidat ohjeistettiin. Olimme katsoneet valmiiksi hotellin ja osoitteet ja kaikki olivat ylhaalla mutta meidan muistiinpanoilla oli hyvin vahan merkitysta kun taksikuskimme yritti saada niista selvaa. Lopulta paasimme kuitenkin matkaan ja parin minuutin taksireissun jalkeen tajusimme maaranpaamme olleen parin sadan metrin paassa. Valitsimme hotellin muutamasta majoitusvaihtoehdosta 20 hengen dormin, jossa olisi tarkoitus nukkua eraanlaisissa lukittavissa, puisissa lokeroissa. Vessat olivat aika futuristisia enka voi sanoa lukeutuvani 'alapaanhuuhteluvessojen' sankkaan kannattajakuntaan. Kaikki se elektroniikka yhdessa vessanpontossa vain maarittelemaan alapaasuihkun voimakkuuden. Vessan huuhtelu hoitui silti mekaanisesti kahvaa kaantamalla. Ei ymmarra. Voimamme olivat ehtyneet paivan aikana, joten paatimme kapertya viihtyisiin unilokeroihimme, joissa saatu yksityisyys oli myos normisankya houkuttelevampaa.
Pitkien younien jalkeen olimme valmiita Tokion valtaukseen ja aamusta iltaan kiertelimmekin paikoissa, joissa hotellimme henkilokunta meita suositteli vierailemaan. Ensimmainen hammennysta aiheuttavan tekijan kohtasimme jo aamiaisella kun joduimme tulemaan tutuiksi ruoantilausautomaatin kanssa. Vehje, jossa on paljon annosten kuvia, vierasta kielta ja nappeja. Painamalla nappia saat kuitin, joka kiikutetaan kokille, joka sitten valmistaa annoksen, joka kuitissa selkealla japanin kielella kuvaillaan. Ihmeellista. Itse Tokion kierroksemme aloitimme Asakusasta, jonka sanottiin olevan Tokion kulttuurinen keskus Edo-aikojen temppeleineen. Nayttava se oli ja komea temppelialue oli uusi merkkipaalu kulttuurimatkailullemme heti Brasiliassa nakemamme katedraalin jalkeen. Temppeliin johtava markkinakatu oli myos nayttava ja sielta sai lahes kaikkea (tosin me emme loytaneet mitaan, milla olisi meille kayttoa). Kulttuuriplajayksen jalkeen otimme taas metron alle ja suuntasimme shoppailukeskukseen, Shibuyaan. Sielta loysimme suuria ostoskeskuksia ja kiireisia ihmisia poukkoilemassa joka ilmansuuntaan. Matkalla Harajukuun saimme tehtya pari lovea budjettiimme mutta mika parasta, tutustuin mainioon japanilaiseen juomakulttuuriin. Lounastarjouksen kyljessa nautittu sake ja matkailijaa piristanyt luumuviina lukeutuvat matkan ehdottomiin huippuhetkiin kun kyseessa on alkoholin nauttiminen. Harajukun kauppakadulta jatkoimme Shinjukuun, Tokion rataverkoston solmukohtaan. Koko paiva oli mennyt suu auki ihmetellessa ja Shinjukun syke neonvaloineen teki lahtemattoman vaikutuksen. Monia paikkoja olisi viela ollut nahtavana mutta oli jo myoha ja huomisen aikainen lento sai meidat palaamaan hotellille. Moderni, jopa overifuturistinen Tokio on ehdottomasti paikka, johon on palattava paremmalla ajalla ja suuremmalla budjetilla. Mitaan Suomen tasoa eivat hinnat Tokiossakaan tosin ole.
Tassa tallanen nopee paivitys ennen siirtymista manner-Aasiaan. Japanista viela sellainen hauska huomio, notta kun kaikkihan tietaa millaisia ihmisia suomalaiset on yleisissa kulkuvalineissa eli valttelevat katsekontaktia, ovat aivan hiljaa eivatka istu vierekkain edes junan ollessa muuten taynna. Japanilaiset ovat kaikkea tata viela pidemmalle vietyna, todennakoisesti johtuen heidan tiukasta tapakulttuuristaan. Me olimme talla kertaa ne meluavat oykkarit metrossa, mika tuntui hieman erikoiselta Amerikan melusaasteen jalkeen.
Saavuimme siis Naritan lentokentalle noin sadan kilometrin paahan Tokiosta ylitettyamme tyynen valtameren. Lento alkoi hyvin nukutun yon jalkeen emmeka saaneet unta koneessa, joten tiesimme etta nukkumatti saapuu noutamaan meita hetkena mina hyvansa. Koko matkan rahapolitiikkaamme on leimannut minun yhdistelmakorttini toimimattomuus. Amerikoissa korttini toimi sentaan jossain automaateissa mutta kokeiltuani Naritan lentokentan kaikkia melkein kymmenta automaattia, kateeni jai vain laja kuitteja epaonnistuneista nostoista. Turhautuneisuutta kasvatti viela Teemun teinivisan toimivuus joka mantereella lahes moitteetta. Teme otti siis ansaitusti pankkiirin roolin Japanin vierailumme ajaksi.
Matka junalla Naritasta Tokioon kesti reilun tunnin. Olimme aivan kujalla mihin tulisi lahtea kun nousimme maan pinnalle asemalta, jolle meidat ohjeistettiin. Olimme katsoneet valmiiksi hotellin ja osoitteet ja kaikki olivat ylhaalla mutta meidan muistiinpanoilla oli hyvin vahan merkitysta kun taksikuskimme yritti saada niista selvaa. Lopulta paasimme kuitenkin matkaan ja parin minuutin taksireissun jalkeen tajusimme maaranpaamme olleen parin sadan metrin paassa. Valitsimme hotellin muutamasta majoitusvaihtoehdosta 20 hengen dormin, jossa olisi tarkoitus nukkua eraanlaisissa lukittavissa, puisissa lokeroissa. Vessat olivat aika futuristisia enka voi sanoa lukeutuvani 'alapaanhuuhteluvessojen' sankkaan kannattajakuntaan. Kaikki se elektroniikka yhdessa vessanpontossa vain maarittelemaan alapaasuihkun voimakkuuden. Vessan huuhtelu hoitui silti mekaanisesti kahvaa kaantamalla. Ei ymmarra. Voimamme olivat ehtyneet paivan aikana, joten paatimme kapertya viihtyisiin unilokeroihimme, joissa saatu yksityisyys oli myos normisankya houkuttelevampaa.
Pitkien younien jalkeen olimme valmiita Tokion valtaukseen ja aamusta iltaan kiertelimmekin paikoissa, joissa hotellimme henkilokunta meita suositteli vierailemaan. Ensimmainen hammennysta aiheuttavan tekijan kohtasimme jo aamiaisella kun joduimme tulemaan tutuiksi ruoantilausautomaatin kanssa. Vehje, jossa on paljon annosten kuvia, vierasta kielta ja nappeja. Painamalla nappia saat kuitin, joka kiikutetaan kokille, joka sitten valmistaa annoksen, joka kuitissa selkealla japanin kielella kuvaillaan. Ihmeellista. Itse Tokion kierroksemme aloitimme Asakusasta, jonka sanottiin olevan Tokion kulttuurinen keskus Edo-aikojen temppeleineen. Nayttava se oli ja komea temppelialue oli uusi merkkipaalu kulttuurimatkailullemme heti Brasiliassa nakemamme katedraalin jalkeen. Temppeliin johtava markkinakatu oli myos nayttava ja sielta sai lahes kaikkea (tosin me emme loytaneet mitaan, milla olisi meille kayttoa). Kulttuuriplajayksen jalkeen otimme taas metron alle ja suuntasimme shoppailukeskukseen, Shibuyaan. Sielta loysimme suuria ostoskeskuksia ja kiireisia ihmisia poukkoilemassa joka ilmansuuntaan. Matkalla Harajukuun saimme tehtya pari lovea budjettiimme mutta mika parasta, tutustuin mainioon japanilaiseen juomakulttuuriin. Lounastarjouksen kyljessa nautittu sake ja matkailijaa piristanyt luumuviina lukeutuvat matkan ehdottomiin huippuhetkiin kun kyseessa on alkoholin nauttiminen. Harajukun kauppakadulta jatkoimme Shinjukuun, Tokion rataverkoston solmukohtaan. Koko paiva oli mennyt suu auki ihmetellessa ja Shinjukun syke neonvaloineen teki lahtemattoman vaikutuksen. Monia paikkoja olisi viela ollut nahtavana mutta oli jo myoha ja huomisen aikainen lento sai meidat palaamaan hotellille. Moderni, jopa overifuturistinen Tokio on ehdottomasti paikka, johon on palattava paremmalla ajalla ja suuremmalla budjetilla. Mitaan Suomen tasoa eivat hinnat Tokiossakaan tosin ole.
Tassa tallanen nopee paivitys ennen siirtymista manner-Aasiaan. Japanista viela sellainen hauska huomio, notta kun kaikkihan tietaa millaisia ihmisia suomalaiset on yleisissa kulkuvalineissa eli valttelevat katsekontaktia, ovat aivan hiljaa eivatka istu vierekkain edes junan ollessa muuten taynna. Japanilaiset ovat kaikkea tata viela pidemmalle vietyna, todennakoisesti johtuen heidan tiukasta tapakulttuuristaan. Me olimme talla kertaa ne meluavat oykkarit metrossa, mika tuntui hieman erikoiselta Amerikan melusaasteen jalkeen.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Dominikaaninen Tasavalta
Morjesta! Eli olis tarkotus summata noin paaosin Dommareiden tapahtumat, joita oli siis paljon ja aikaa on jo ehtinyt kulua siita kun siella oltiin. Yritetaan nyt kuitenkin.
Eli paakaupungissa, Santo Domingossa emme viihtyneet paivaa kauempaa, vaan paatimme suunnata saaren keskiosaan etsimaan vuoria ja vesiputouksia. Niita loysimmekin Jarabacoa -nimisesta kylasta, jossa majoituimme erittain hyvamieliseen hotelliin keskustan reunamilla. Hogar hotel, Ligia Pinja tarjosi vasyneille matkailijoille huoneen moskiittoverkkoineen, terasseineen ja nakymineen kaupungin yli edulliseen, muutaman euron hintaan. Talonmies piti paikat kunnossa, hengailija tuijotti telkkaria terdella luoden turvallisen olon jo pelkalla lasnaolollaan ja juoksevat asiat saimme hoidettua elamantapamatkailija Rafaelin tai omistajan (iloisen ananaksen) avustuksella. Niina muutamana paivana kun Jarabacoassa olimme, pyrimme ottamaan rennommin kuin tahan asti. Enaa ei ollut kiire nahda kaikkea, vaan aikaa oli riittavasti. Lukemisen, kortin pelaamisen ja paikallisen rommin, Ron Barcelon, juomisen lisaksi onnistuimme kuitenkin kartoittamaan aluetta, urheilemaan ja yhtena paivana kavimme jopa kanjonoimassa (canyoning = uintia kanjonijoessa ja koysilaskeutumista alas vesiputouksia) kaupungin vieressa kohoavalla vuoristolla. Suurin osa turisteista menee Jarabacoaan laskemaan koskia tai kiipeamaan Karibian korkeimmalle huipulle, Pico Duartelle (3140 m), mutta koska koskenlaskun hoidimme jo Brasiliassa ja matka huipulle kestaisi monta paivaa, maksaisi paljon ja mika pahinta, siella olisi kylma eika meilla ollut vaatetusta kyseiselle reissulle, joten canyoning oli valintamme. Seuranamme tassa aktiviteetissa oli Max, yhdysvaltalainen kaveri speedoissa, joka oli tullut tapaamaan (ehka) lastaan Dommareihin, kyseinen dommariskidi ja kaksi opasta. Max oli siis jo vanha kettu kanjonointihommissa ja kuulema viime aikoina "in bodybuilding". Auringon puutteesta huolimatta aktiviteetti oli joka dollarin arvoinen, vaikka koysilaskeutuminen olikin vahan tyttojen rappelingia :).
Jarabacoa oli mukava pieni paikka ja trekkaamiseen varmasti unelmapaikka. Kaupungissa emme pahemmin turisteja nahneet ja yhteisen kielen loytaminenkin oli ajoittain hieman vaikeaa paikallisten kanssa. Ymparilla nousevat kukkulat olivat nayttavia silloin kun niita pilvilta ja sumulta erotti. Lampotila oli vahan alempana kuin muualla dommareissa, silla Jarabacoan alue on muuta maata ylempana. Iltaisin ihmiset istuskelivat pikkubaareissa juoden Dommareiden kansallisolutta, Presidentea, ja katukeittiot alkoivat tuottaa maisketta isoon ja pieneen nalkaan erittain halvalla. Turvauduimme moneen kertaan uppo-oljyssa paistettuun lihaan tai kanaan ja platanoksiin (oljyssa paistettuja, ohuiksi nuijittuja banaanisiivuja). Tosin pidemman paalle oljyn maku alkoi allottamaan. Aamiaisemme soimme El Patiolla, josta saimme edullisesti kauhean kasan ruokaa. Munakasta, leipaa, papuja, riisia, salaattia (tavallista ja makaroni-) ja kerran jopa jotain taikinapalloja tuotiin poytaan, vaikka tilasimme vain osan edellisista.
Hyvalla mielella ja rentoutuneina lahdimme jatkamaan matkaa kohti Constanzaa, lahella sijaitsevaa kaupunkia, joka on viela korkeammalla kuin Jarabacoa. Matkan taitoimme tayteenpakatun pick-upin lavalla pikku tihkusateessa. Pari tuntia kaahasimme pienta hiekka-, vuoristotieta, kunnes saavuimme kaupunkiin taynna elamaa. Mototaksit tarjosivat kyytiaan jo ennen kuin ehdimme pois edellisesta kulkuvalineesta, ihmisia parveili jonkun kojun ymparilla paakadulla ja melusaaste taytti ilman. Oltuamme Constanzassa hetken meille alkoi valjeta ettei silla olisi meille juurikaan annettavaa. Illan tullen kaupunki hiljeni taysin emmeka olleet koko paivan aikana loytaneet merkkiakaan mistaan aktiviteetista, mita kaupungissa voisi suorittaa. Kysymallakaan emme pitkalle paasseet, silla koko kaupungista ei loytynyt henkiloa, jonka kanssa olisimme loytaneet yhteisen kielen. Katsoimmekin parhaaksi vaihtaa lomamme orientaatiota taas lahemmaksi rantalomaa ja paatimme aloittaa aamulla matkan kohti pohjoisrantaa ja Cabaretea.
Matkasimme jalleen pick-upin lavalla Jarabacoaan samaisia vuoristoteita. Tilaa oli talla kertaa enemman ja saakin oli parempi, joten jaksoimme jatkaa suorilta bussilla Jarabacoasta La Vegaan. Matkustaminen bussilla dommareissa on halpaa, helppoa ja mukavaa varsinkin jos ottaa alleen Caribe toursin ilmastoidun (valilla olo on kuin jaakaapissa) bussin. La Vega on Dommareiden suurimpia kaupunkeja ja sijaitsee saaren keskiosissa. Meilla oli tarkoituksena jatkaa seuraavana paivana matkaamme kohti pohjoisrannikkoa. La Vegan karnevaalit ovat Lonely Planetin mukaan Dommareiden suurimpia nahtavyyksia, joten odotimme kaupungin tarjoavan turisteille jotain nahtavaa. Karnevaalien ajankohdasta ei ole tietoa mutta silloin ne eivat ainakaan olleet, silla turistille sielta ei mitaan loytynyt, ruokakoju -tieta lukuunottamatta. Majapaikan loytamiseenkin meni tovi ja lopulta paadyimme reissumme tahan asti surkeimpaan majoitukseen America -hotellissa. Kuudella dollarilla saimme huoneen, jonka saastaisuutta en voi edes kuvailla. Hotellin ulkokuorikin oli kuin suoraan jostain kauhuleffasta, joka liittyy epaonnisiin matkailijoihin ja elinkauppaan. Hotellin tyontekijan pyyteeton ja luotettava olemus loi meihin uskoa ja paadyimme jaamaan kyseiseen loukkoon. Rahan saasto ja vaihtoehtojen puuttuminen pelasivat myos suurta osaa paatoksen teossa.
Hotellimme siivooja (!!!!????) tuli koputtelemaan oveen yhdeksalta aamulla. Suuren hammennyksen valtaamina pakkasimme kamat, otimme mototaksit alle ja suuntasimme bussiasemalle. Caribe Toursin bussilla paasimme aina pohjoisrannikolla sijaitsevaan Sosuaan saakka, josta jatkoimme mototakseilla Cabareteen. Saaren keskiosien harmauden jalkeen edessamme avautuva Karibian meri ja pilveton taivas lammittivat kehoa ja mielta. Rannat olivat mustanaan kitesurffaajia, juuri kuten olin kuvitellutkin. Cabarete levittyi rannan suuntaisen tien molemmille puolille ja jakautui paikallisten kansoittamaan keskustaan ja turisteille luotuun keskustaan taynna vaate- ja tuliaisliikkeita. Etsimme hetken hotellia, kunnes loysimme paikan, joka oli yleista hintatasoamme kalliimpi (kuten kaikki Cabaretessa) mutta siihen sisaltyi lounas ja illallinen ja saimme asua suuressa huoneessa, joka oli paras sitten Brasilian aikojen. Kuuma vesi ja keittio olivat myos plussaa. Paikan nimi oli Ali's surfcamp ja kylla, mekin ihmettelimme miten ihmeessa kaksi suomalaista persjalkaa oikein eksyivat surffileiriin. Illan neuvotteluissa Teemun ja Ron Barcelon kanssa paadyimme aloittamaan kolmen paivan surffikurssin maanantaina, jahka rommin aiheuttamasta vasymyksesta selviaisimme. Saat eivat meita koko viikolla suosineet. Sadetta ja tuulta tuli koko reissun edesta mutta lauantaina saimme suoritettua viimeisenkin oppituntimme. Viikon mittaan aloimme jo pysya hieman pienemmankin laudan paalla ja onnistumisten kautta itseluottamus kasvoi ja surffauksesta saattoi jo taysin rinnoin nauttia. Saa teki opettelusta taytta tyota ja valilla harmitti herata aikaisin sateeseen ja viimaan harjoittelemaan ja monesti aaltojen vietavana oleminen kavi treenista. Alkuviikosta saimme mahdollisuuden harjoitella myos kitesurffausta, kun paasimme ilmaiseksi kitesurffaus -opettajiksi aikovien koekaniineiksi. Veteen asti emme paasseet mutta leijojen lennattamisessa rannalla oli aivan tarpeeksi opettelemista yhdelle paivalle. Port-au-Princeen iskeneen maanjaristysten aiheuttaman tsunamin pelossa rannat olivat suljettuina yhden aamupaivan mutta hullut kiteilijat painoivat valittomasti rannalle varoituksen poistuttua. Fiilis oli vahan erilainen kuin niissa tilanteissa, kun katsot kymmenen uutisista tai luet hesarista juttua kaukomaahan iskeneesta luonnonmullistuksesta. Talla kertaa mullistus tapahtui niin lahella etta vakisinkin miettii voisiko itse olla avuksi tai mita jos jaristys olisi sattunut pari sataa kilometria idempana. Paattelimme tosin nopeasti ettei kahdesta kadettomasta suomalaisesta olisi mitaan apua haitilaisille.
Cabaretessa viettamamme reilun viikon aikana ehdimme syomaan monet surffileirin tarjoamat loistavat ateriat. Lounaaksi oli usein kalaa tai pastaa ja illalliseksi grillipihvia ja mm. lasagnea ja tortillaa. Ruoka lukeutuu aivan reissumme parhaimmistoon suureksi osaksi myos seuran vuoksi. Lounaalle ja illalliselle kokoontuivat kaikki hotellissamme asustelevat ja tutustuimme hyvin erilaisiin ihmisiin joka puolelta maailmaa. Monien kanssa olimme myos samalla surffikurssilla ja miltei kaikkia tapasimme aina rannalla. Ihan muutaman tapauksen mainitakseni nostan suuresta varikkaasta joukosta esiin Philipin ja Jasminen Saksasta, jotka tulivat Cabareteen samana paivana kuin mekin ja jaivat surffileiriin viela meidan jalkeenkin. Erittain mukava pariskunta, joiden kanssa katsastimme Cabareten yoelamaakin kahdesti. Bop taas on hollantilainen valokuvaaja, jonka kanssa ei voinut olla tulematta toimeen. Hyvin sosiaalinen kaveri ja piti monesti elamaa ylla illallispoydassa. Kate ja Gary olivat tulleet briteista suorittamaan kiteopettajan tutkinnon ja heita on kiittaminen saamastamme ilmaisesta kiteopetuksesta. Gary oli perinteinen moottoriturpa, joka pitaisi juttua ylla vaikka talikon kanssa ja kuullessaan inttitaustoistamme han vaahtosi vasymykseen asti miten oli kerran paassyt ampumaan aseella. Kate oli taas hiljaisempaa sorttia, joten ujoille suomalaispojille han oli luontevampaa seuraa. Tutustuimme moniin muihinkin hienoihin ihmisiin mutta menisi ika ja terveys kertoa kaikista heista. Kaikkia jai kuitenkin ikava, kun poistuimme surffileirista lahteaksemme jatkamaan matkaamme kohti rantoja saaren kaakkoisosissa.
Yksi juttu pitaa kuitenkin viela Cabaretessa olostamme kertoa. La Vegassa innostuimme jo kayttamaan normaalien (auto)taksien palveluita ja siirryimme taysin mototakseihin eli motogonchoihin (tai jotain sinnepain). Dommareissa pystyit joka kadun kulmassa hyppaamaan mopon penkille ja luotettava, asiansa osaava kuski vaimarissa kyyditsi sinut minne ikina keksitkaan pyytaa hanta menemaan hyvin edullisesti. Muista vain pitaa tasaraha mukana, silla motokuskien taskunpohjalta ei vaihtorahaa loydy. Joskus, hyvin harvoin, saattoi mopo tehda tenan ja kyytia piti vaihtaa mutta se on kaikki osa seikkailua, jota et saa auton takapenkilla istumalla. Cabaretessa kuljimme jo yksinomaan motoilla ja viimeisena paivanamme siella vuokrasimme jopa omat menopelimme. Teme otti alleen kevarin, kun itse taas myyjan kanssa kaydyn keskustelun jalkeen paadyin skootteriin, joka reissun lopussa laukesi sitten extreme -hotellin parkkikselle. Teimme paivareissun Playa de Grandelle, joka on, kuten nimesta kay ilmi, iso ranta muutama kymmen kilometria Cabaretesta. Matkan aikana paasin itsekin kokeilemaa temen pratkaa ja hetken silla ajeltuani paatin lahitulevaisuudessa ajella itsekin A -kirjaimen ajokorttiini. Fiilista lisasi se fakta etten ollut elaissani ajanut kaksipyoraista kulkuvalinetta, jossa on moottori.
Toiminnantayteisen Cabareten kayntimme jalkeen suuntasimme takaisin Santo Domingoon, jossa Temen oli maara paikkoa hajonnutta passiaan ennen kuin jatkaisimme kaakkoisrannikolle. Hollannin lahetysto ei voinut auttaa passin kanssa ja seuraava paikka, joka voisi auttaa olisi Suomen lahetysto Hong Kongissa. Joutuisimme siis jannittamaan USA:n rajalla miten tarkasti natsisiat Temen passia rusikoisivat. Jenkit kun ovat kuuluisia tarkoista tullitoimenpiteistaan ja sinne ei rikkinaisella passilla ole asiaa. Seuraavaksi matkasimme kuitenkin Bayahiben kylaan Santo Domingosta pari sataa kilometria itaan. Matkan taitoimme toinen toistaan ahtaammilla pikkubusseilla ja koimme jopa yhden bussikuskien valisen valienselvittelyn heidan taistellessa kumman mukaan lahtisimme. Bayahibeen paastyamme saimme apua halvan majoituksen loytamiseen eraalta samassa kyydissa olleelta miehelta. Han paikansi meille majapaikan vahan paakadun ulkopuolelta. Omistajat eivat olleet paikalla, joten jouduimme odottelemaan tulevan huoneemme terassilla siivoojan ja talonmiehen vakuutellessa paikan olevan halvin Bayahibessa. Omistajan saavuttua saimme kamamme sisaan ja paasimme tutkailemaan kylaa tarkemmin. Bayahibessa on paljon ravintoloita, sukellusliikkeita ja hotelleja ja sen lahialueet ovat mustanaan massiivisia all-inclusive hotelleja. Vieressa oleva Dominicus -niminen paikka muodostuu tallaisista hotelleista, apartmenteista ja turistikaupoista. Itse Bayahibe on yha paikallinen ja viihtyisa kyla, jonka ranta on taynna kalastusaluksia mutta turisteja siellakin oli paljon. Yhtaan pankkiautomaattia kylassa ei ollut ja hermot kavivat kirealla etsiessani kyseista laitetta lahialueilta.
Cabareten alkuaikoina aloittamani antibioottikuuri oli rajoittanut elamaani jo yli puolentoista viikon ajan. Monet hauskanpidot jai valista kun piti Cabareten rantaklubeilla selvinpain synkistella eika nestemainen antibioottikaan ollut mitaan herkkua. Kuurin toimivuuskaan ei ollut aivan taattu, silla melkoiselta poppatohtorilta reseptin hain. Sydanaanien kuuntelun ja parinkymmenen sekunnin kuumemittarin kainalossa pitamisen jalkeen han saattoi paatella mika minun vatsassa oli vikana. Parin paivan Bayahibessa olon jalkeen kuuri oli kuitenkin saatettu kunnialla loppuun ja juhlallisin menoin saatoimme istahtaa Temen ja Ron Barcelon kanssa korttipoytaan. Olimme seuranneet kylan ainoan baarin meininkeja vieresta parin paivan ajan ja olimme ajatelleet liittya seuraan mutta kun saavuimme paikalle paikka olikin aivan tyhjillaan. Muina iltoina baari oli ollut aivan taynna porukkaa mutta perjantai-ilta ei ilmeisesti ollut oikea ajankohta etsia menoa. Kysaisimme eraan piraattibaarin tarjoilijalta mista sita menoa sitten pitaisi etsia ja han ehdotti meita lahtemaan huoriin Dominicukseen. En tieda sitten oliko meidan toiminta niin surullisen nakoista etta sielta me ainoat menomme saisimme. Loytamatta mitaan palasimme pettyneina hotellille.
Bayahibessa vietimme vajaan viikon ja aika kului paaasiassa aurinkoa ottaen ja muuten vain levytellen, mika teki hyvaa Cabareten aktiiviviikon jalkeen. Myos huoneessamme oleva telkkari pelasi isoa roolia tana aikana, silla kovin usein ei ole telkkua tullut tuijotettua. Kun sellainen loytyy, se tuntuu kuin aivan uudelta, hienolta keksinnolta, josta ei saa silmiaan irti. Espanjaksi dubatut leffat alkoivat syoda miesta kun alkutekstien jalkeen saa pettya todetessaan hyvan leffan olevan dubattu. Paivaa ennen lentomme lahtoa otimme suunnaksi lentokentan vieressa olevan Boca Chican, jossa vietimme paivan hengailemalla nettikahvilassa. Illaksi menimme kentalle odottelemaan aamulla lahtevaa lentoa Miamiin. Kentan teraspenkeilla nukuttu yo toi tullessaan selkakivun ja vain yhden nukutun tunnin. Jopa mina sain unta koneessa vaikka lento valitettavasti kesti aivan liian vahan korjatakseen univelan ja seuraavalla, Los Angelesiin vievalla, lennolla ei uni enaa tullutkaan. Lahes aivokuolleena seikkailin siis lansirannikon metropolissa. Plussapuolena oli Temen paasy yhden maailman parhaiten vartioidun rajan yli rikkinaisella passilla. Losista loysimme hotellin lentokentalla olevan nerokkaan laitteen avulla. Kentalta pystyi varaamaan itselleen hotellihuoneen mieluisasta hotellista ja kyseisen hotellin shuttle bussi tuli noutamaan terminaalin edesta. Nain mekin loysimme itsemme 20 hengen dormista Inglewoodista, jostain backpacker hotellista, josta sai ilmaista kahvia, kekseja, kuoharia, muffineita, jonkunlaisen lounaan (ilmeisesti sipseja) ja mika parasta, kyydin bussiasemalle ja takaisin mihin aikaan tahansa. Viimeisilla voimillamme taistelimme itsemme elokuvateatteriin johonkin ostoskeskukseen katsomaan elokuvaa The Legion. Todella huonon elokuvakokemuksen jalkeen palasimme dormiimme valmistautumaan aamulla alkavaan matkaan Tokioon, Japaniin.
Dommareista jai kateen huomattavasti enemman kuin muista maista, joissa olemme olleet. Tama paljolti siksi, etta talla kertaa meilla oli aikaa tehda mita halusimme, ei mita kerkesimme. Dommareissa on paljon kaymisen arvoisia paikkoja ja mekin naimme niista vain muutaman. Paljon kiitoksia Valtterille neuvoista ja siita, etta saimme muodostettua jonkinlaisen kuvan mita haluaisimme nahda ja kokea. Dominikaaninen Tasavalta osoittautui erilaiseksi paikaksi kuin oletin. Odotin enemman turismille pohjaavaa yhteiskuntaa taynna turistikohteita ja niissa seilaavia lankkareita. Sita se varmaan Punta Canan ymparistossa kaakkoisdommareissa onkin mutta vierailimme monissa kaupungeissa ja kylissa, joissa vaaleahiuksinen suomalainen on melkoinen nahtavyys (ei silla etteiko olisi muutenkin ;)). Ruokakojukulttuuri teki alkuun vaikutuksen mutta loppujen lopuksi uppo-oljyssa keitetyt kanat, lihat ja banaanisiivut alkoivat jo pahasti tokkia. Onneksi monesti pystyimme turvautumaan vanhaan tuttuun riisiin ja papuihin. Mototaksit olivat aivan uusi juttu, jonka otimme Jarabacoassa kokemamme epaluulon selattamisen jalkeen omaksemme. Motokuskit tarjosivat auliaasti palveluitaan ja "Moto?! Yes?!" ja "Hey mister! Moto?!" -huudot toisensa peraan alkoivat jopa rasittaa pidemman paalle mutta nyt niita on jo ikava. Espanjankielen taitommekin paranivat huomattavasti jouttuessamme monesti tilanteeseen, jossa oli meidan vuoro osata espanjaa eika englannilla selvinnyt suomea paremmin. Joskus huomasi ettei meinaa tulla missaan ymmarretyksi mutta monien turhautumisten ja espanjan fraasikirjan selaamisten jalkeen alkoi jo selvita tilanteissa, joissa ei olisi ennen saanut viestia perille. Kokonaisuudessaan todella rentouttavat kolme viikkoa, joista alkoi pahin matkustus koko pienen elamani aikana kun matka vei Santo Domingosta Miamin ja Los Angelesin kautta Tokioon ja Hong Kongiin aivan muutaman paivan sisaan. Valtameren ylityksesta ja kulttuurishokista uudella mantereella kertoilen sitten joskus lahitulevaisuudessa, jahka siihen aikaa jarjestyy.
torstai 21. tammikuuta 2010
Miami
Olimme siis turvallisesti laskeutuneet lansimaisen yhteiskunnan hoiviin. Pieni hengahdystauko yli-energisesta ja varikkaasta latinokulttuurista seka ajoittain ymparilla vellovasta kurjuudesta oli paikallaan. Lansimainen harmaus ja sen tuoma turvallisuuden tunne kiehtoivat nyt enemman kuin koskaan. Oletimme taten saavamme tauon myos espanjan kielikylvysta. Mutta kuinka ollakaan, hypatessamme taksiin Miamin lentokentalla, kuski olisi todennakoisesti puhunut mieluummin espanjaa kanssamme. Eihan meilla ollut kaynyt mielessakaan, etta Miamissa on kukoistava latinovahemmisto (tieda vaikka olisi enemmisto). Toki saimme pesuloita lukuunottamatta tahtomme lapi englanniksi kaikkialla. Olimme selailleet netista karttoja selvittaaksemme, mista majoitusta kannattaisi etsia. Varasimmekin koko ajaksi aivan rannan tuntumasta, South Beachilta, vuoteet kahdeksan hengen dormista (joka osoittautui lopulta kuuden hengen dormiksi). Hinta oli vain 15$ yolta eli todella halpa kaupunginosan yleisen mittapuun mukaan. Karttoja selailemalla ei tosiaan saanut minkaanlaista kuvaa kaupungin todellisesta koosta. Kun pienesta pitaen paahan on iskostunut ajatus Helsingista suurena kaupunkina, voitte kuvitella millainen shokki iski istuttuamme eraana paivana miltei kolmatta tuntia bussissa vain paastaksemme Miami Beachin paasta paahan.
Seuraavana paivana oli meitsin syndet (jos ette tieda mika paiva on kyseessa niin havetkaa) ja Teme oli luvannut vieda minut NBA-peliin. Jenkeissa kaikki on suurta ja hienoa ja niin olivat puitteet illan pelillekin, Miami Heat vs. Indiana Pacers. Astelimme kohti American Airlines Arenaa ja ajattelin ettei koriksen pelaamiselle voida tarvita noin valtavaa kolossia. Sisalle paastyamme painelimme suorilta oheistuote-liikkeeseen etsimaan omat Heat-varusteemme. Kauppa oli aivan taynna ihmisia ja luikertelimme siella, kunnes loysimme omamme (Kunhan saadaan ne kuvat jakoon ni naette). Olimme syntymapaivien kunniaksi ottaneet pienet pakat (paivakannit) ja areenan sykkeessa oli laskuhumala hiipinyt varkaan lailla, joten etsimme lahinta tankkauspistetta ennen siitrymista katsomoon. Ongelmaksi osoittautui henkilotodistuksen puute. Temelta loytyi ajokortti, jolla han pystyi saamaan molemmille tarvittavat olutvarannot (kuvitelkaa etta nainkin vanhan patun pitaa lokittaa). Pelia oli vaikuttavaa seurata ja vaikka en ollut aiemmin katsonut ainoatakaan kokonaista korispelia, olin valmis sijoittamaan lajin mielenkiintoisimmaksi penkkiurheilulajiksi heti jaakiekon jalkeen. Olkoonkin vaikka kotijoukkue hallitsi pelia suvereenisti alusta loppuun. Olimme aiemmin paivalla tutustuneet intialaisiin kamppiksiimme ja sovimme tapaavamme matsin jalkeen. Paasy Miamin downtownista South Beachille ei ollut kuitenkaan niin yksiselitteista kuin kuvittelimme ja saimme odotella bussia pitkalti toista tuntia. Lopulta selvisimme liquor-storen kautta hotellille ja sielta rannalle etsimaan meininkeja (ja intialaisia) jalkimmaiset loysimmekin mutta meiningit jaivat vahaisiksi samasta syysta, mika esti minua ostamasta olutta AA-arenalta. Oppirahoja maksettiin siis tanakin paivana. Kamppiksistamme muistan nimelta vain herran nimelta Naveen, joka ystavansa kanssa jaksoi viettaa syntymapaivani ehtoota huoneessamme kahden muun intialaisen yrittaessa nukkua. Saimme samalla kostettua viime yon meteloinnin.
Ruokailuamme Miamissa leimasi ennen kaikkea yksi asia: Subway. Subi on paikka, jonka Suomessa mieltaa kalliina, muka-terveellisena pikaruokalana eika siella tule siksi usein kaytya. Jenkeissa Subway on taas selvasti halvimmasta paasta ja siella ruoka on hyvaa ja sita on riittavasti. Vaikka en usko etta tulen kayttamaan kyseisen pikaruokalaketjun palveluja sen enempaa Suomessa hyvaksi kuin ennenkaan, olen taysin vakuuttunut sen ylivertaisuudesta muihin pikaruokaloihin nahden. Varamme riittivatkin paaosin vain taman kaltaisissa paikoissa ruokailuun ja Miamissahan pikaruokaloita riittaa. McDonald's ja Burger King eivat tosiaan ole niita parhaita paikkoja enka voinut sulkea ajatusta mielestani, etta meilta eurooppalaisilta salataan jotain pikaruokailun hienoudesta.
Darrapaissamme saimme maanantaina idean lahtea etsimaan oikein isoa ja hienoa ostoskeskusta. Selvitimme Dolphin Mall:n olevan isoin mutta kuullessamme sen olevan hyvin kaukana paatimme ottaa bussin lahimpaan isoon ostariin, Aventura Mall:in. Oletimme paikan olevan oikestikin lahella mutta parin tunnin istuskelun jalkeen muistimme olevamme suurkaupungissa. Ostoskeskus oli Suomen suurten ostoskeskusten kokoluokkaa mutta huomattavasti hienompi. Ostari oli eraanlaisen teiden halkoman puiston keskella ja aivan taynna jattimaisia merkkiliikkeita. Hammentyneen kiertelyn lisaksi paadyimme vain syomaan ja menemaan elokuviin katsomaan Sherlock Holmesia. Elokuva oli hienoinen pettymys mutta saimme pian muuta ajateltavaa noustessamme vaaraan bussiin vaarinymmarryksen seurauksena. Alysimme jaada pois aivan liian myohaan mentyamme taysin vaaraan suuntaan monta kilometria. Oli jo niin myoha ettei takaisin pain mennyt enaa busseja ja selvisimme hotellillemme kylmissamme kavelya ja odottelua, taksikyytia, bussimatkaa ja paria tuntia myohemmin keskella yota. Melko travellereita :)
Miamissa olisi ollut mahtava lenkkeilla ja se nayttikin lukeutuvan paikallisten lempiharrastuksiin. Olimme kuitenkin molemmat raajarikkoja todennakoisesti Nicaraguan seikkailujen seurauksena, joten paatimme keskittya elosteluun biitsin ghettopuntiksella. Siella kovat jatkat vetelivat leukoja ja nostelivat hiekalla taytettyja gallonan tonkkia speedot jalassa ohikulkijoiden ihailevien katseiden alla. Vaatimattomille suomalaispojille tama oli tietysti aluksi uutta ja hammentavaa mutta treenin kuluessa ja verenkierron keskittyessa periferiaan ei paidatonna pullistelu tuntunutkaan hassumalta ajatukselta. Urheilu vaikutti olevan paikallisilla veressa, silla emme nahneet Miamissa kuin hyvakuntoisia ja kauniita ihmisia. Nain oli ainakin South Beachilla, minne ei tuntunut muilla olevan asiaa. Median kautta mieleen iskostunut kuva Miamista kuvasti taysin todellisuutta vaikka ysari retrokuteet olivatkin vaihtuneet kauluspaitoihin ja merkkifarkkuihin. Ocean drivea kavellessa pystyimmekin omissa ryysyissamme vain ihailemaan muiden muotitajua, hienoja autoja ja upeita kahviloita ja baareja, joita meidan budjetilla ei voinut edes katsoa. Olo oli kuin klonkulla.
Vuodenvaihteen aaton aattona lahdimme Key Westiin, Yhdysvaltojen etelaisimpaan paikkaan. Matka kesti noin kolme tuntia ja vei saarelta toiselle. Oppaamme bussissa viihdytti meita kertomalla faktoja paikoista, joiden ohi ajoimme. Spanglish ei kuitenkaan ole vahvinta alaamme kielten osaamisen saralla, joten moni asia jai ymmartamatta. Toisaalta monissa oppaamme selittamissa asioissa ei ollut mitaan jarkeakaan. Eraan sillan kohdalla han esimerkiksi osoitti merta ja sanoi sen olevan rauhallinen, vaan ei silloin kun on hurrikaani. Kyseinen hurrikaani oli hanen mukaansa vienyt kokonaisen rannan silta kohdalta ja vienyt sen Bahamalle. Tarinassa ei sellaisenakaan olisi ollut jarkea mutta punainen lanka katosi taysin hanen viela lisatessa jutun loppuun ettei se ollut tapahtunut taalla. Lopulta saavuimme turistien kansoittamaan Key Westin kaupunkiin (tai kylaan). Paikka oli aivan taynna kauppoja, kahviloita, baareja, museoita ja hotelleja. Suurin osa rakennuksista oli puusta, mika teki kaupungista viehattavan vanhanaikaisen. Tosin joka puolella pyorivat turistit, kuten mekin olimme, heikensivat tunnelmaa. Yhdysvaltojen etelaisinta kohtaa merkitsevan tolpan eteen oli syntynyt jono turisteista, jotka halusivat paasta kuvaan kyseisen tolpan kanssa. Me emme lahteneet tahan leikkiin mukaan vaan otimme sen sijaan kuvia meista ja taman alyttoman asian tahden syntyneesta jonosta. Paastyamme lopulta bussiin tiesimme ainakin kavelleemme, silla jalat olivat aivan hajalla tuntien vaeltelun jaljilta. Key West on todella hieno paikka ja satama on aivan taynna veneita viemassa turisteja sukeltamaan, snorklaamaan tai vain nauttimaan maisemista ja virvokkeista. Mielestamme kuitenkin budjetin salliessa Key West soveltuu parhaiten terdella istuskeluun ja alkoholijuomien nautiskeluun.
Uuden vuoden aatto alkoi kaymalla ghettopuntiksella ja facebookissa chattailulla. Harkitsimme pitkaan lippujen ostamista eraalle klubille, jossa esiintyisi Busta Rhymes. Open baari ja buffettikin sisaltyisi hintaan. Valitsimme kuitenkin hotellin terden ja rantameiningit, silla uskoimme niiden tuovan tarpeeksi viihdyketta uuden vuoden vietollemme. Ennen oikeaoppista suomalaista uuden vuoden traditiota, alkoholin suurkulutusta, kavimme kuitenkin syomassa haikailemamme isot, mehukkaat pihvit. Kun saimme vatsamme tayteen siirryimme hotellimme terdelle, jossa tapasimme nelja ruotsalaista herrasmiesta, saksalaisen pariskunnan, ranskalaisen opettajan ja australialaisen, edellisena paivana sienestamassa olleen ;) ja siksi hieman vasyneen, kaverin. Teme oli tietenkin valittomasti vaahtoamassa urheilusta ruotsalaisten kanssa ja itse yritin keksia jotain aiheeseen sopivaa sanottavaa jaaden lopulta suu auki kuuntelemaan ja keskittymaan olennaiseen, sangrian tiputtamiseen. Ranskalainen opettaja oli vanhempi, keski-ikainen, kaveri, jolla oli jatkuvasti jotain sanottavaa. Han ei jattanyt australialaista rauhaan hetkeksikaan vaan repi jatkuvasti hauskaa poikaraukan vasyneesta olemuksesta. Tassa porukassa vietimme aikaa, kunnes lahdimme koko koorilla, ranskalaista lukuunottamatta, rantaan ottamaan vastaan uutta vuotta. Vuosi vaihtui ilotulitteiden saihkeessa rannalla ja paatimme Temen, yhden ruotsalaisen ja saksalaispariskunnan kauniimman osapuolen kanssa jatkaa johonkin Ocean Driven baareista, muiden palatessa hotellille. Saksalaispariskunnan toinenkin osapuoli kavaisi baarin sisaankaynnilla muutamaa tuntia myohemmin mutta syysta tai toisesta paatti kaantya kannoillaan ja jatkaa takaisin hotellille. Jatkoimme Temen kanssa viela hieman muita myohempaan ja loysimme itsemme viidelta aamulla Subwayssa patonki suussa.
Uuden vuoden paivana emme saaneet juuri mitaan aikaan lukuunottamatta vaatteidemme pienennysta itsepalvelupesulassa ja rugbyleffan katsomista laheisessa elokuvateatterissa. Olimme henkisesti valmistautuneet huomiseen matkaan Dominikaaniseen tasavaltaan. Tahan asti jokaisessa vierailemassamme maassa kaytetty aika on poikkeuksetta tuntunut liian lyhyelta. Miamissa kaytetyn viikon jalkeen olimme valmiita lahtemaan. Emme tarvinneet lisaaikaa. Miami on nayttava paikka tornitaloineen ja palmuineen ja siella olisi varmasti paljon tekemista. Reppureissaukseen se ei kuitenkaan soveltunut ja halvan Keski-Amerikan jalkeen Miami tuntui todella kalliilta, vaikka aivan Suomen hinnoissa se ei ollutkaan. Lyhyeen pakettimatkaan Miami olisi varmasti erinomainen kohde useine, hienoine klubeineen, ravintoloineen ja merkkiliikkeineen. Verrattuna edellisiin kohteisiimme Miami vaikutti myos hieman sieluttomalta. Ehka se oli liian lansimainen ja kulttuuri liian lahella kotimaani kulttuuria. Pakko nostaa esiin myos suuresti inhoamani tapa olla merkkaamatta veroja hintoihin. Miami on myos niin suuri etten tiennyt mita pitaisi nahda tai tehda. Kaikkea ei voi saada. Sao Paulo oli toki huomattavasti suurempi mutta siella ohjelmamme oli pitkalti Mauricion kasissa ja se helpotti oloamme huomattavasti. Poyristyttavaa on myos jenkkien tapa pakata kaikki muoviin ja muutenkin tehda roskaa jarkyttavia maaria. Oma tai vaikka koko Euroopan panos ekologisuuden eteen tuntuu mitattomalta kun tietaa ettei taalla pain asialle tehda mitaan. Karibia tai Keski-Amerikka eivat vaikuttaneet olevan yhtaan sen parempia. Harvoinpa tulee avauduttua vihreista arvoista mutta nyt on syyta.
Epakelpo paikka Miami ei ole, sita en tarkoita. Se ei vain soveltunut taman reissun luonteeseen. Jatkoimme siis tammikuun toisena takaisin espanjan kielikylpyyn Dominikaaniseen tasavaltaan hyvilla mielin. Siella olisi aikaa tehda mita haluaa. Ensimmaista kertaa reissullamme voisimme olla ehka vain rennosti pari paivaa ja levytella. Miamin lentokenttajarjestelyt olivat viimeinen vitsaus tuon autiuden tiella. Kasittamaton ajatus etta check-in tehdaan itse siihen tarkoitetussa automaatissa mutta sen tekemiseen tarvitset silti lentokentan tyontekijan. Taman jalkeen jonotat hakemaan laukkuusi latkan, jonka jalkeen jonotat viemaan laukun hihnalle. Sitten viela turvatarkastusjono. Kaiken taman jalkeen passisi ja lippusi on katsottu vahintaan nelja kertaa. Ei ihme etta Temen passi on vahan riekaleina. Toivottavasti jenkit nyt ovat sentaan ylpeita ylivedetyista turvatoimenpiteistaan, silla itse ainakin suosin eurooppalaista kaikki sisaan -periaatetta. Noh, pikkujuttuja, joista ei pida hermostua. Ainakaan enaa nain seitsemannella lennolla.
maanantai 4. tammikuuta 2010
El Salvador ja Honduras
Elikkas... Kuten aiemmin kerroin, saimme seuraksemme El Salvadorin bussiin kaksi herrasmiesta, jotka ovat varmasti saaneet osansa bobmarleyspadduu (narkkareilla en siis viitannut meihin, kuten rakas kummitatini oli hupaisasti letkauttanut). Matka Hondurasin ja El Salvadorin rajalle sujui muuten mallikkaasti, poislukien elaimellista odottelua ensimmaisella rajalla (Nicaragua-Honduras). Miinuspuoleksi matkan kulussa voisin luokitella myos sen, etta toinen edellamainituista herrasmiehista asettui istumaan taakseni ja piripaissaan potki penkkiani suurimman osan matkasta. Ensin kaannyin huomauttaakseni asiasta mutta paatin luovuttaa huomatessani kaverin olevan offline-tilassa. Kellaan muulla kuin tullimiehilla ei siis ollut kahta kysymysta, kenelle epamaaraiset leivinjauhepussit kuuluivat saavuttuamme El Salvadorin rajalle. Siella vietimmekin pari tuntia elamastamme, kunnes epaillyt saivat miliisit ystavikseen loppumatkan ajaksi ja otimme suunnan kohti San Salvadorin poliisin huumeidenvastaista osastoa. Olimme matkanneet jo seitsemantoista tuntia, kun lopulta bussi lipui terminaaliinsa El Salvadorin paakaupungissa.
Miliisit olivat julmasti evanneet oikeutemme juopotella tuolla jo muutenkin huumausaine -aiheisella matkalla ja Vali-Amerikan kiertueemme oli kulunut hyvinkin selvissa merkeissa. Paatimme siis lahtea etsimaan maanantai-meininkia San Salvadorista. Suuntasimme keskustaan, mista kuulema loytyisi yokerho. Nain olikin ja tyytyvaisena lampsimme sisaan olettaen sielta loytyvan taysi klubi taynna meininkia. Ulko-oven jalkeen meita odotti ylosjohtavat portaat ja joka askelmalla niukasti pukeutunut tytto. Aloimme pikkuhiljaa oivaltaa olevamme yokerhon sijasta strippiklubilla, jonka ainoat asiakkaat olimme me. Budjetin niukkuuden vuoksi tyydyimme kumoamaan sisaanpaasyn hinnalla tulleet ilmaiset drinkit ja poistumaan kohti majapaikkaamme. Tosin ennen lahtoamme hyodynsimme tilaisuutemme olla huomion keskipisteena ja laitoimme jalalla koreasti. Saatoimme olla varmoja, etta tanssimmepa sitten discorekkaa tai tangoa saimme 'yleison' jakamattoman huomion.
Seuraavat pari paivaa ennen joulua kuluivat maailman kymmenen parhaan surffipaikan joukkoon kuuluvassa (Lonely Planetin mukaan) La Libertadin rannikkokaupungissa. Paivat kuluivat paaosin uiden, futista pelaten ja tietenkin surffaten (ks. yrittaen surffata). Illat taas petrovpaissaan korttia pelaten. Ja vaikka kaikki, mita ei heti opi kannattaa hylata, niin surffausta saatan kokeilla jatkossakin. Kaiken sen hapean jalkeenkin minut saattaa viela nahda lauta kadessa katoavan aaltoihin. La Libertad sijaitsee rannikolla San Salvadorista lanteen ja on hyvin viihtyisa kaupunki, joka ei vaikuta turistisoituneen liikaa. Paivisin paakadut tayttyvat kojuista, joissa on tarjolla vaikka sun mita. Yolla taas saattaisi erehtya kaupungin olevan hylatty, silla seitseman jalkeen kadut huutavat tyhjyyttaan. Tama osoittautui liian raskaaksi kestaa kavereille, jotka saattavat joskus erehtya ottamaan lasillisen tai pari myos viikonloppujen ulkopuolella. Paatimme siis palata San Salvadoriin viettamaan jouluaattoa. Sain kuitenkin muiston kaupungista hotellimme aamiaispoydassa: vatsataudin, joka vainoaa allekirjoittanutta viela tanakin paivana, ja joka nayttaa merkkeja parantumisesta vain tullakseen takaisin taas huomenna. Julistan siis sodan muussattua papuja vastaan!
Jouluaattona siirryimme siis aamusurffin jalkeen jalleen paakaupunkiin. Rasittavan ja ehdottomasti turhan taksiseikkailun jalkeen saimme Teemun kanssa varattua paikat joulupaivana lahtevaan bussiin Tegucigalpaan, Hondurasin paakaupunkiin, josta olisimme jatkava San Pedro Sulan kautta Miamiin 26. paiva. Eron hetket Villesta ja Ykasta olivat siis kasilla heidan jatkaessa Guatemalaan. Viimeisena iltanamme emme kuitenkaan keskittyneet siihen, vaan mista loytaa jouluateriaksi kelpuutettava illallinen nalkaisille skandinaaveille. Ensin tietenkin supermercadon kautta hostellille, jotta voisimme viettaa joulun kuten eraassa Leevin biisissa viitataan. Ilta alkoi jo vanheta, joten matkamme vei jouluruuan etsintaan. Hetken haahuilun jalkeen loysimme itsemme okyhotellin ravintolan seisovasta poydasta. Tarjoilijat toivat yhtenaan mita erilaisimpia lihoja ja glogi oli vaihtunut viiniin. Ei ollut mitaan, mita sielta ei olisi saanut. Olimme siis hyvin lahella riittavan hyvaa joulupoytaa, silla kunnon suomalaista jouluruokaa ei ylita mikaan. Syotyamme aivan varmasti joka sentin edesta palasimme hostellillemme. Suurista puheista huolimatta sinne myos jaimme. Ruoka vei voiton.
Joulupaivana hyvastelimme Villen ja Ykan ja lahdimme Temen kanssa kohti Hondurasia. Matka Tegucigalpaan sujui hyvin ja saimme hostellihuoneen aivan terminaalin vieresta, josta lahtisi seuraavana paivana bussi San Pedro Sulaan. Tegucigalpaan emme muuten tutustuneet mutta siita alueesta, jossa hostellimme oli, voin sanoa sen verran, ettei siella tehnyt mieli tyontaa edes paataan ovesta ulos pimean tultua. Ruokailun jalkeen pysyimme siis tiukasti huoneessamme ja kaytimme (ainakin mina) hyvaksi mahdollisuutta selata televisiossa nakyvia noin sataa kanavaa. Toimivaa televisiota ei majoituksissamme ollut ennen ollutkaan. Seuraavana aamuna oli aika aloittaa siirtyminen San Pedro Sulan lentokentalle. Valitsimme bussin sijasta henkilopakettiauton, jossa jouduin neljan tunnin matkan aikana ihmettelemaan paikallisten jatkuvaa energisyytta. Siina missa suomalaiset eivat kayta ennen kahtatoista yhta tavua pidempia lauseita, Vali-Amerikkalaiset kykenevat puhumaan tunteja putkeen sulkematta suutaan oli kello sitten nelja aamulla tai paivalla. Uni oli siis matkan aikana kohtuu tiukassa. Saavuimme lentokentalle monta tuntia ennen lentomme lahtoa mutta vastikaan syttynyt liekki paasykoekirjan lukemiseen sai aikani kulumaan kuin siivilla. Myos lento Miamiin meni siivilla paitsi kirjaimellisesti myos ajankulun kannalta, silla olen alkanut rakastaa lentokoneessa naytettavia ohjelmia. Todennakoisesti seurauksena siita, etta olen niin huono nukkumaan kyseisissa kapistuksissa. Olimme siis matkan aikana jo toistamiseen saapuneet Miamiin, poikkeuksena etta nyt suuntana oli South Beach eika Costa Rica. I´m in Miami bitch!
Nyt en aio edes sen enempaa kertoa El Salvadorista tai Hondurasista, saatikka vertailla niita edellisiin maihin. Vali-Amerikan pintaraapaisun jalkeen olen vain kaikessa yksinkertaisuudessaan paatynyt siihen ettei maissa, joissa olen vieraillut, ole juurikaan eroja. Kaikissa tosin on kaytossa eri valuutta mutta dollareita huolivat kaikki (El Salvadorin valuutta on dollari). Hauskoo on ollut matkata pari viikkoa vahan isommassa seurueessa. Suurkiitos Villelle ja Ykalle. Vali-Amerikassa on nahtavaa ja koettavaa turistille niin paljon, ettei niita yhdella kerralla voi kokea. Rantoja loytyy joka lahtoon ja jokaiselle loytyy oma tulivuori. Hey mistereita on myos muutama jokaista turistia kohden ja heilla on aina jotain erittain tarkeaa sanottavaa tai tarjottavaa. Ei ollut yksi eika kaksi kertaa kun hermot lohkesivat mm. "taxi mister!" -huutoihin ja yritimmepa kerran jopa selvittaa suomeksi kantaamme meita piirittaneisiin taksikuskeihin, jotka pommittivat meita puolestaan espanjalla. Naina hetkina on tosin vain purtava huulta ja podettava myohemmin vaikka sitten hotellilla. Kysehan kuitenkin on vain kulttuurieroista. Muutama nakemani asia sai minut myos ymmartamaan paremmin mita tarkoittaa lausahdus "on lottovoitto syntya Suomessa", silla sita se todella on. Tata ei tule ymmartaa minaan kritiikkina matkailua tai sen kohteita kohtaan, painvastoin, vaan pikemminkin muistutuksena miten hyvin asiat meilla todella ovat.
Miliisit olivat julmasti evanneet oikeutemme juopotella tuolla jo muutenkin huumausaine -aiheisella matkalla ja Vali-Amerikan kiertueemme oli kulunut hyvinkin selvissa merkeissa. Paatimme siis lahtea etsimaan maanantai-meininkia San Salvadorista. Suuntasimme keskustaan, mista kuulema loytyisi yokerho. Nain olikin ja tyytyvaisena lampsimme sisaan olettaen sielta loytyvan taysi klubi taynna meininkia. Ulko-oven jalkeen meita odotti ylosjohtavat portaat ja joka askelmalla niukasti pukeutunut tytto. Aloimme pikkuhiljaa oivaltaa olevamme yokerhon sijasta strippiklubilla, jonka ainoat asiakkaat olimme me. Budjetin niukkuuden vuoksi tyydyimme kumoamaan sisaanpaasyn hinnalla tulleet ilmaiset drinkit ja poistumaan kohti majapaikkaamme. Tosin ennen lahtoamme hyodynsimme tilaisuutemme olla huomion keskipisteena ja laitoimme jalalla koreasti. Saatoimme olla varmoja, etta tanssimmepa sitten discorekkaa tai tangoa saimme 'yleison' jakamattoman huomion.
Seuraavat pari paivaa ennen joulua kuluivat maailman kymmenen parhaan surffipaikan joukkoon kuuluvassa (Lonely Planetin mukaan) La Libertadin rannikkokaupungissa. Paivat kuluivat paaosin uiden, futista pelaten ja tietenkin surffaten (ks. yrittaen surffata). Illat taas petrovpaissaan korttia pelaten. Ja vaikka kaikki, mita ei heti opi kannattaa hylata, niin surffausta saatan kokeilla jatkossakin. Kaiken sen hapean jalkeenkin minut saattaa viela nahda lauta kadessa katoavan aaltoihin. La Libertad sijaitsee rannikolla San Salvadorista lanteen ja on hyvin viihtyisa kaupunki, joka ei vaikuta turistisoituneen liikaa. Paivisin paakadut tayttyvat kojuista, joissa on tarjolla vaikka sun mita. Yolla taas saattaisi erehtya kaupungin olevan hylatty, silla seitseman jalkeen kadut huutavat tyhjyyttaan. Tama osoittautui liian raskaaksi kestaa kavereille, jotka saattavat joskus erehtya ottamaan lasillisen tai pari myos viikonloppujen ulkopuolella. Paatimme siis palata San Salvadoriin viettamaan jouluaattoa. Sain kuitenkin muiston kaupungista hotellimme aamiaispoydassa: vatsataudin, joka vainoaa allekirjoittanutta viela tanakin paivana, ja joka nayttaa merkkeja parantumisesta vain tullakseen takaisin taas huomenna. Julistan siis sodan muussattua papuja vastaan!
Jouluaattona siirryimme siis aamusurffin jalkeen jalleen paakaupunkiin. Rasittavan ja ehdottomasti turhan taksiseikkailun jalkeen saimme Teemun kanssa varattua paikat joulupaivana lahtevaan bussiin Tegucigalpaan, Hondurasin paakaupunkiin, josta olisimme jatkava San Pedro Sulan kautta Miamiin 26. paiva. Eron hetket Villesta ja Ykasta olivat siis kasilla heidan jatkaessa Guatemalaan. Viimeisena iltanamme emme kuitenkaan keskittyneet siihen, vaan mista loytaa jouluateriaksi kelpuutettava illallinen nalkaisille skandinaaveille. Ensin tietenkin supermercadon kautta hostellille, jotta voisimme viettaa joulun kuten eraassa Leevin biisissa viitataan. Ilta alkoi jo vanheta, joten matkamme vei jouluruuan etsintaan. Hetken haahuilun jalkeen loysimme itsemme okyhotellin ravintolan seisovasta poydasta. Tarjoilijat toivat yhtenaan mita erilaisimpia lihoja ja glogi oli vaihtunut viiniin. Ei ollut mitaan, mita sielta ei olisi saanut. Olimme siis hyvin lahella riittavan hyvaa joulupoytaa, silla kunnon suomalaista jouluruokaa ei ylita mikaan. Syotyamme aivan varmasti joka sentin edesta palasimme hostellillemme. Suurista puheista huolimatta sinne myos jaimme. Ruoka vei voiton.
Joulupaivana hyvastelimme Villen ja Ykan ja lahdimme Temen kanssa kohti Hondurasia. Matka Tegucigalpaan sujui hyvin ja saimme hostellihuoneen aivan terminaalin vieresta, josta lahtisi seuraavana paivana bussi San Pedro Sulaan. Tegucigalpaan emme muuten tutustuneet mutta siita alueesta, jossa hostellimme oli, voin sanoa sen verran, ettei siella tehnyt mieli tyontaa edes paataan ovesta ulos pimean tultua. Ruokailun jalkeen pysyimme siis tiukasti huoneessamme ja kaytimme (ainakin mina) hyvaksi mahdollisuutta selata televisiossa nakyvia noin sataa kanavaa. Toimivaa televisiota ei majoituksissamme ollut ennen ollutkaan. Seuraavana aamuna oli aika aloittaa siirtyminen San Pedro Sulan lentokentalle. Valitsimme bussin sijasta henkilopakettiauton, jossa jouduin neljan tunnin matkan aikana ihmettelemaan paikallisten jatkuvaa energisyytta. Siina missa suomalaiset eivat kayta ennen kahtatoista yhta tavua pidempia lauseita, Vali-Amerikkalaiset kykenevat puhumaan tunteja putkeen sulkematta suutaan oli kello sitten nelja aamulla tai paivalla. Uni oli siis matkan aikana kohtuu tiukassa. Saavuimme lentokentalle monta tuntia ennen lentomme lahtoa mutta vastikaan syttynyt liekki paasykoekirjan lukemiseen sai aikani kulumaan kuin siivilla. Myos lento Miamiin meni siivilla paitsi kirjaimellisesti myos ajankulun kannalta, silla olen alkanut rakastaa lentokoneessa naytettavia ohjelmia. Todennakoisesti seurauksena siita, etta olen niin huono nukkumaan kyseisissa kapistuksissa. Olimme siis matkan aikana jo toistamiseen saapuneet Miamiin, poikkeuksena etta nyt suuntana oli South Beach eika Costa Rica. I´m in Miami bitch!
Nyt en aio edes sen enempaa kertoa El Salvadorista tai Hondurasista, saatikka vertailla niita edellisiin maihin. Vali-Amerikan pintaraapaisun jalkeen olen vain kaikessa yksinkertaisuudessaan paatynyt siihen ettei maissa, joissa olen vieraillut, ole juurikaan eroja. Kaikissa tosin on kaytossa eri valuutta mutta dollareita huolivat kaikki (El Salvadorin valuutta on dollari). Hauskoo on ollut matkata pari viikkoa vahan isommassa seurueessa. Suurkiitos Villelle ja Ykalle. Vali-Amerikassa on nahtavaa ja koettavaa turistille niin paljon, ettei niita yhdella kerralla voi kokea. Rantoja loytyy joka lahtoon ja jokaiselle loytyy oma tulivuori. Hey mistereita on myos muutama jokaista turistia kohden ja heilla on aina jotain erittain tarkeaa sanottavaa tai tarjottavaa. Ei ollut yksi eika kaksi kertaa kun hermot lohkesivat mm. "taxi mister!" -huutoihin ja yritimmepa kerran jopa selvittaa suomeksi kantaamme meita piirittaneisiin taksikuskeihin, jotka pommittivat meita puolestaan espanjalla. Naina hetkina on tosin vain purtava huulta ja podettava myohemmin vaikka sitten hotellilla. Kysehan kuitenkin on vain kulttuurieroista. Muutama nakemani asia sai minut myos ymmartamaan paremmin mita tarkoittaa lausahdus "on lottovoitto syntya Suomessa", silla sita se todella on. Tata ei tule ymmartaa minaan kritiikkina matkailua tai sen kohteita kohtaan, painvastoin, vaan pikemminkin muistutuksena miten hyvin asiat meilla todella ovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
