maanantai 4. tammikuuta 2010

El Salvador ja Honduras

Elikkas... Kuten aiemmin kerroin, saimme seuraksemme El Salvadorin bussiin kaksi herrasmiesta, jotka ovat varmasti saaneet osansa bobmarleyspadduu (narkkareilla en siis viitannut meihin, kuten rakas kummitatini oli hupaisasti letkauttanut). Matka Hondurasin ja El Salvadorin rajalle sujui muuten mallikkaasti, poislukien elaimellista odottelua ensimmaisella rajalla (Nicaragua-Honduras). Miinuspuoleksi matkan kulussa voisin luokitella myos sen, etta toinen edellamainituista herrasmiehista asettui istumaan taakseni ja piripaissaan potki penkkiani suurimman osan matkasta. Ensin kaannyin huomauttaakseni asiasta mutta paatin luovuttaa huomatessani kaverin olevan offline-tilassa. Kellaan muulla kuin tullimiehilla ei siis ollut kahta kysymysta, kenelle epamaaraiset leivinjauhepussit kuuluivat saavuttuamme El Salvadorin rajalle. Siella vietimmekin pari tuntia elamastamme, kunnes epaillyt saivat miliisit ystavikseen loppumatkan ajaksi ja otimme suunnan kohti San Salvadorin poliisin huumeidenvastaista osastoa. Olimme matkanneet jo seitsemantoista tuntia, kun lopulta bussi lipui terminaaliinsa El Salvadorin paakaupungissa.

Miliisit olivat julmasti evanneet oikeutemme juopotella tuolla jo muutenkin huumausaine -aiheisella matkalla ja Vali-Amerikan kiertueemme oli kulunut hyvinkin selvissa merkeissa. Paatimme siis lahtea etsimaan maanantai-meininkia San Salvadorista. Suuntasimme keskustaan, mista kuulema loytyisi yokerho. Nain olikin ja tyytyvaisena lampsimme sisaan olettaen sielta loytyvan taysi klubi taynna meininkia. Ulko-oven jalkeen meita odotti ylosjohtavat portaat ja joka askelmalla niukasti pukeutunut tytto. Aloimme pikkuhiljaa oivaltaa olevamme yokerhon sijasta strippiklubilla, jonka ainoat asiakkaat olimme me. Budjetin niukkuuden vuoksi tyydyimme kumoamaan sisaanpaasyn hinnalla tulleet ilmaiset drinkit ja poistumaan kohti majapaikkaamme. Tosin ennen lahtoamme hyodynsimme tilaisuutemme olla huomion keskipisteena ja laitoimme jalalla koreasti. Saatoimme olla varmoja, etta tanssimmepa sitten discorekkaa tai tangoa saimme 'yleison' jakamattoman huomion.

Seuraavat pari paivaa ennen joulua kuluivat maailman kymmenen parhaan surffipaikan joukkoon kuuluvassa (Lonely Planetin mukaan) La Libertadin rannikkokaupungissa. Paivat kuluivat paaosin uiden, futista pelaten ja tietenkin surffaten (ks. yrittaen surffata). Illat taas petrovpaissaan korttia pelaten. Ja vaikka kaikki, mita ei heti opi kannattaa hylata, niin surffausta saatan kokeilla jatkossakin. Kaiken sen hapean jalkeenkin minut saattaa viela nahda lauta kadessa katoavan aaltoihin. La Libertad sijaitsee rannikolla San Salvadorista lanteen ja on hyvin viihtyisa kaupunki, joka ei vaikuta turistisoituneen liikaa. Paivisin paakadut tayttyvat kojuista, joissa on tarjolla vaikka sun mita. Yolla taas saattaisi erehtya kaupungin olevan hylatty, silla seitseman jalkeen kadut huutavat tyhjyyttaan. Tama osoittautui liian raskaaksi kestaa kavereille, jotka saattavat joskus erehtya ottamaan lasillisen tai pari myos viikonloppujen ulkopuolella. Paatimme siis palata San Salvadoriin viettamaan jouluaattoa. Sain kuitenkin muiston kaupungista hotellimme aamiaispoydassa: vatsataudin, joka vainoaa allekirjoittanutta viela tanakin paivana, ja joka nayttaa merkkeja parantumisesta vain tullakseen takaisin taas huomenna. Julistan siis sodan muussattua papuja vastaan!

Jouluaattona siirryimme siis aamusurffin jalkeen jalleen paakaupunkiin. Rasittavan ja ehdottomasti turhan taksiseikkailun jalkeen saimme Teemun kanssa varattua paikat joulupaivana lahtevaan bussiin Tegucigalpaan, Hondurasin paakaupunkiin, josta olisimme jatkava San Pedro Sulan kautta Miamiin 26. paiva. Eron hetket Villesta ja Ykasta olivat siis kasilla heidan jatkaessa Guatemalaan. Viimeisena iltanamme emme kuitenkaan keskittyneet siihen, vaan mista loytaa jouluateriaksi kelpuutettava illallinen nalkaisille skandinaaveille. Ensin tietenkin supermercadon kautta hostellille, jotta voisimme viettaa joulun kuten eraassa Leevin biisissa viitataan. Ilta alkoi jo vanheta, joten matkamme vei jouluruuan etsintaan. Hetken haahuilun jalkeen loysimme itsemme okyhotellin ravintolan seisovasta poydasta. Tarjoilijat toivat yhtenaan mita erilaisimpia lihoja ja glogi oli vaihtunut viiniin. Ei ollut mitaan, mita sielta ei olisi saanut. Olimme siis hyvin lahella riittavan hyvaa joulupoytaa, silla kunnon suomalaista jouluruokaa ei ylita mikaan. Syotyamme aivan varmasti joka sentin edesta palasimme hostellillemme. Suurista puheista huolimatta sinne myos jaimme. Ruoka vei voiton.

Joulupaivana hyvastelimme Villen ja Ykan ja lahdimme Temen kanssa kohti Hondurasia. Matka Tegucigalpaan sujui hyvin ja saimme hostellihuoneen aivan terminaalin vieresta, josta lahtisi seuraavana paivana bussi San Pedro Sulaan. Tegucigalpaan emme muuten tutustuneet mutta siita alueesta, jossa hostellimme oli, voin sanoa sen verran, ettei siella tehnyt mieli tyontaa edes paataan ovesta ulos pimean tultua. Ruokailun jalkeen pysyimme siis tiukasti huoneessamme ja kaytimme (ainakin mina) hyvaksi mahdollisuutta selata televisiossa nakyvia noin sataa kanavaa. Toimivaa televisiota ei majoituksissamme ollut ennen ollutkaan. Seuraavana aamuna oli aika aloittaa siirtyminen San Pedro Sulan lentokentalle. Valitsimme bussin sijasta henkilopakettiauton, jossa jouduin neljan tunnin matkan aikana ihmettelemaan paikallisten jatkuvaa energisyytta. Siina missa suomalaiset eivat kayta ennen kahtatoista yhta tavua pidempia lauseita, Vali-Amerikkalaiset kykenevat puhumaan tunteja putkeen sulkematta suutaan oli kello sitten nelja aamulla tai paivalla. Uni oli siis matkan aikana kohtuu tiukassa. Saavuimme lentokentalle monta tuntia ennen lentomme lahtoa mutta vastikaan syttynyt liekki paasykoekirjan lukemiseen sai aikani kulumaan kuin siivilla. Myos lento Miamiin meni siivilla paitsi kirjaimellisesti myos ajankulun kannalta, silla olen alkanut rakastaa lentokoneessa naytettavia ohjelmia. Todennakoisesti seurauksena siita, etta olen niin huono nukkumaan kyseisissa kapistuksissa. Olimme siis matkan aikana jo toistamiseen saapuneet Miamiin, poikkeuksena etta nyt suuntana oli South Beach eika Costa Rica. I´m in Miami bitch!

Nyt en aio edes sen enempaa kertoa El Salvadorista tai Hondurasista, saatikka vertailla niita edellisiin maihin. Vali-Amerikan pintaraapaisun jalkeen olen vain kaikessa yksinkertaisuudessaan paatynyt siihen ettei maissa, joissa olen vieraillut, ole juurikaan eroja. Kaikissa tosin on kaytossa eri valuutta mutta dollareita huolivat kaikki (El Salvadorin valuutta on dollari). Hauskoo on ollut matkata pari viikkoa vahan isommassa seurueessa. Suurkiitos Villelle ja Ykalle. Vali-Amerikassa on nahtavaa ja koettavaa turistille niin paljon, ettei niita yhdella kerralla voi kokea. Rantoja loytyy joka lahtoon ja jokaiselle loytyy oma tulivuori. Hey mistereita on myos muutama jokaista turistia kohden ja heilla on aina jotain erittain tarkeaa sanottavaa tai tarjottavaa. Ei ollut yksi eika kaksi kertaa kun hermot lohkesivat mm. "taxi mister!" -huutoihin ja yritimmepa kerran jopa selvittaa suomeksi kantaamme meita piirittaneisiin taksikuskeihin, jotka pommittivat meita puolestaan espanjalla. Naina hetkina on tosin vain purtava huulta ja podettava myohemmin vaikka sitten hotellilla. Kysehan kuitenkin on vain kulttuurieroista. Muutama nakemani asia sai minut myos ymmartamaan paremmin mita tarkoittaa lausahdus "on lottovoitto syntya Suomessa", silla sita se todella on. Tata ei tule ymmartaa minaan kritiikkina matkailua tai sen kohteita kohtaan, painvastoin, vaan pikemminkin muistutuksena miten hyvin asiat meilla todella ovat.

2 kommenttia:

  1. Aamen. (Toivottavasti oot jo tervehtyny!)

    VastaaPoista
  2. Lisää kavereiden matkablogeja joilla kurjistaa omaa Suomeen paluutaan, jes :D Hyvää tekstii, tsemppii reissuun!

    VastaaPoista