Dominikaaninen Tasavalta

Morjesta! Eli olis tarkotus summata noin paaosin Dommareiden tapahtumat, joita oli siis paljon ja aikaa on jo ehtinyt kulua siita kun siella oltiin. Yritetaan nyt kuitenkin.

Eli paakaupungissa, Santo Domingossa emme viihtyneet paivaa kauempaa, vaan paatimme suunnata saaren keskiosaan etsimaan vuoria ja vesiputouksia. Niita loysimmekin Jarabacoa -nimisesta kylasta, jossa majoituimme erittain hyvamieliseen hotelliin keskustan reunamilla. Hogar hotel, Ligia Pinja tarjosi vasyneille matkailijoille huoneen moskiittoverkkoineen, terasseineen ja nakymineen kaupungin yli edulliseen, muutaman euron hintaan. Talonmies piti paikat kunnossa, hengailija tuijotti telkkaria terdella luoden turvallisen olon jo pelkalla lasnaolollaan ja juoksevat asiat saimme hoidettua elamantapamatkailija Rafaelin tai omistajan (iloisen ananaksen) avustuksella. Niina muutamana paivana kun Jarabacoassa olimme, pyrimme ottamaan rennommin kuin tahan asti. Enaa ei ollut kiire nahda kaikkea, vaan aikaa oli riittavasti. Lukemisen, kortin pelaamisen ja paikallisen rommin, Ron Barcelon, juomisen lisaksi onnistuimme kuitenkin kartoittamaan aluetta, urheilemaan ja yhtena paivana kavimme jopa kanjonoimassa (canyoning = uintia kanjonijoessa ja koysilaskeutumista alas vesiputouksia) kaupungin vieressa kohoavalla vuoristolla. Suurin osa turisteista menee Jarabacoaan laskemaan koskia tai kiipeamaan Karibian korkeimmalle huipulle, Pico Duartelle (3140 m), mutta koska koskenlaskun hoidimme jo Brasiliassa ja matka huipulle kestaisi monta paivaa, maksaisi paljon ja mika pahinta, siella olisi kylma eika meilla ollut vaatetusta kyseiselle reissulle, joten canyoning oli valintamme. Seuranamme tassa aktiviteetissa oli Max, yhdysvaltalainen kaveri speedoissa, joka oli tullut tapaamaan (ehka) lastaan Dommareihin, kyseinen dommariskidi ja kaksi opasta. Max oli siis jo vanha kettu kanjonointihommissa ja kuulema viime aikoina "in bodybuilding". Auringon puutteesta huolimatta aktiviteetti oli joka dollarin arvoinen, vaikka koysilaskeutuminen olikin vahan tyttojen rappelingia :).

Jarabacoa oli mukava pieni paikka ja trekkaamiseen varmasti unelmapaikka. Kaupungissa emme pahemmin turisteja nahneet ja yhteisen kielen loytaminenkin oli ajoittain hieman vaikeaa paikallisten kanssa. Ymparilla nousevat kukkulat olivat nayttavia silloin kun niita pilvilta ja sumulta erotti. Lampotila oli vahan alempana kuin muualla dommareissa, silla Jarabacoan alue on muuta maata ylempana. Iltaisin ihmiset istuskelivat pikkubaareissa juoden Dommareiden kansallisolutta, Presidentea, ja katukeittiot alkoivat tuottaa maisketta isoon ja pieneen nalkaan erittain halvalla. Turvauduimme moneen kertaan uppo-oljyssa paistettuun lihaan tai kanaan ja platanoksiin (oljyssa paistettuja, ohuiksi nuijittuja banaanisiivuja). Tosin pidemman paalle oljyn maku alkoi allottamaan. Aamiaisemme soimme El Patiolla, josta saimme edullisesti kauhean kasan ruokaa. Munakasta, leipaa, papuja, riisia, salaattia (tavallista ja makaroni-) ja kerran jopa jotain taikinapalloja tuotiin poytaan, vaikka tilasimme vain osan edellisista.

Hyvalla mielella ja rentoutuneina lahdimme jatkamaan matkaa kohti Constanzaa, lahella sijaitsevaa kaupunkia, joka on viela korkeammalla kuin Jarabacoa. Matkan taitoimme tayteenpakatun pick-upin lavalla pikku tihkusateessa. Pari tuntia kaahasimme pienta hiekka-, vuoristotieta, kunnes saavuimme kaupunkiin taynna elamaa. Mototaksit tarjosivat kyytiaan jo ennen kuin ehdimme pois edellisesta kulkuvalineesta, ihmisia parveili jonkun kojun ymparilla paakadulla ja melusaaste taytti ilman. Oltuamme Constanzassa hetken meille alkoi valjeta ettei silla olisi meille juurikaan annettavaa. Illan tullen kaupunki hiljeni taysin emmeka olleet koko paivan aikana loytaneet merkkiakaan mistaan aktiviteetista, mita kaupungissa voisi suorittaa. Kysymallakaan emme pitkalle paasseet, silla koko kaupungista ei loytynyt henkiloa, jonka kanssa olisimme loytaneet yhteisen kielen. Katsoimmekin parhaaksi vaihtaa lomamme orientaatiota taas lahemmaksi rantalomaa ja paatimme aloittaa aamulla matkan kohti pohjoisrantaa ja Cabaretea.

Matkasimme jalleen pick-upin lavalla Jarabacoaan samaisia vuoristoteita. Tilaa oli talla kertaa enemman ja saakin oli parempi, joten jaksoimme jatkaa suorilta bussilla Jarabacoasta La Vegaan. Matkustaminen bussilla dommareissa on halpaa, helppoa ja mukavaa varsinkin jos ottaa alleen Caribe toursin ilmastoidun (valilla olo on kuin jaakaapissa) bussin. La Vega on Dommareiden suurimpia kaupunkeja ja sijaitsee saaren keskiosissa. Meilla oli tarkoituksena jatkaa seuraavana paivana matkaamme kohti pohjoisrannikkoa. La Vegan karnevaalit ovat Lonely Planetin mukaan Dommareiden suurimpia nahtavyyksia, joten odotimme kaupungin tarjoavan turisteille jotain nahtavaa. Karnevaalien ajankohdasta ei ole tietoa mutta silloin ne eivat ainakaan olleet, silla turistille sielta ei mitaan loytynyt, ruokakoju -tieta lukuunottamatta. Majapaikan loytamiseenkin meni tovi ja lopulta paadyimme reissumme tahan asti surkeimpaan majoitukseen America -hotellissa. Kuudella dollarilla saimme huoneen, jonka saastaisuutta en voi edes kuvailla. Hotellin ulkokuorikin oli kuin suoraan jostain kauhuleffasta, joka liittyy epaonnisiin matkailijoihin ja elinkauppaan. Hotellin tyontekijan pyyteeton ja luotettava olemus loi meihin uskoa ja paadyimme jaamaan kyseiseen loukkoon. Rahan saasto ja vaihtoehtojen puuttuminen pelasivat myos suurta osaa paatoksen teossa.

Hotellimme siivooja (!!!!????) tuli koputtelemaan oveen yhdeksalta aamulla. Suuren hammennyksen valtaamina pakkasimme kamat, otimme mototaksit alle ja suuntasimme bussiasemalle. Caribe Toursin bussilla paasimme aina pohjoisrannikolla sijaitsevaan Sosuaan saakka, josta jatkoimme mototakseilla Cabareteen. Saaren keskiosien harmauden jalkeen edessamme avautuva Karibian meri ja pilveton taivas lammittivat kehoa ja mielta. Rannat olivat mustanaan kitesurffaajia, juuri kuten olin kuvitellutkin. Cabarete levittyi rannan suuntaisen tien molemmille puolille ja jakautui paikallisten kansoittamaan keskustaan ja turisteille luotuun keskustaan taynna vaate- ja tuliaisliikkeita. Etsimme hetken hotellia, kunnes loysimme paikan, joka oli yleista hintatasoamme kalliimpi (kuten kaikki Cabaretessa) mutta siihen sisaltyi lounas ja illallinen ja saimme asua suuressa huoneessa, joka oli paras sitten Brasilian aikojen. Kuuma vesi ja keittio olivat myos plussaa. Paikan nimi oli Ali's surfcamp ja kylla, mekin ihmettelimme miten ihmeessa kaksi suomalaista persjalkaa oikein eksyivat surffileiriin. Illan neuvotteluissa Teemun ja Ron Barcelon kanssa paadyimme aloittamaan kolmen paivan surffikurssin maanantaina, jahka rommin aiheuttamasta vasymyksesta selviaisimme. Saat eivat meita koko viikolla suosineet. Sadetta ja tuulta tuli koko reissun edesta mutta lauantaina saimme suoritettua viimeisenkin oppituntimme. Viikon mittaan aloimme jo pysya hieman pienemmankin laudan paalla ja onnistumisten kautta itseluottamus kasvoi ja surffauksesta saattoi jo taysin rinnoin nauttia. Saa teki opettelusta taytta tyota ja valilla harmitti herata aikaisin sateeseen ja viimaan harjoittelemaan ja monesti aaltojen vietavana oleminen kavi treenista. Alkuviikosta saimme mahdollisuuden harjoitella myos kitesurffausta, kun paasimme ilmaiseksi kitesurffaus -opettajiksi aikovien koekaniineiksi. Veteen asti emme paasseet mutta leijojen lennattamisessa rannalla oli aivan tarpeeksi opettelemista yhdelle paivalle. Port-au-Princeen iskeneen maanjaristysten aiheuttaman tsunamin pelossa rannat olivat suljettuina yhden aamupaivan mutta hullut kiteilijat painoivat valittomasti rannalle varoituksen poistuttua. Fiilis oli vahan erilainen kuin niissa tilanteissa, kun katsot kymmenen uutisista tai luet hesarista juttua kaukomaahan iskeneesta luonnonmullistuksesta. Talla kertaa mullistus tapahtui niin lahella etta vakisinkin miettii voisiko itse olla avuksi tai mita jos jaristys olisi sattunut pari sataa kilometria idempana. Paattelimme tosin nopeasti ettei kahdesta kadettomasta suomalaisesta olisi mitaan apua haitilaisille.

Cabaretessa viettamamme reilun viikon aikana ehdimme syomaan monet surffileirin tarjoamat loistavat ateriat. Lounaaksi oli usein kalaa tai pastaa ja illalliseksi grillipihvia ja mm. lasagnea ja tortillaa. Ruoka lukeutuu aivan reissumme parhaimmistoon suureksi osaksi myos seuran vuoksi. Lounaalle ja illalliselle kokoontuivat kaikki hotellissamme asustelevat ja tutustuimme hyvin erilaisiin ihmisiin joka puolelta maailmaa. Monien kanssa olimme myos samalla surffikurssilla ja miltei kaikkia tapasimme aina rannalla. Ihan muutaman tapauksen mainitakseni nostan suuresta varikkaasta joukosta esiin Philipin ja Jasminen Saksasta, jotka tulivat Cabareteen samana paivana kuin mekin ja jaivat surffileiriin viela meidan jalkeenkin. Erittain mukava pariskunta, joiden kanssa katsastimme Cabareten yoelamaakin kahdesti. Bop taas on hollantilainen valokuvaaja, jonka kanssa ei voinut olla tulematta toimeen. Hyvin sosiaalinen kaveri ja piti monesti elamaa ylla illallispoydassa. Kate ja Gary olivat tulleet briteista suorittamaan kiteopettajan tutkinnon ja heita on kiittaminen saamastamme ilmaisesta kiteopetuksesta. Gary oli perinteinen moottoriturpa, joka pitaisi juttua ylla vaikka talikon kanssa ja kuullessaan inttitaustoistamme han vaahtosi vasymykseen asti miten oli kerran paassyt ampumaan aseella. Kate oli taas hiljaisempaa sorttia, joten ujoille suomalaispojille han oli luontevampaa seuraa. Tutustuimme moniin muihinkin hienoihin ihmisiin mutta menisi ika ja terveys kertoa kaikista heista. Kaikkia jai kuitenkin ikava, kun poistuimme surffileirista lahteaksemme jatkamaan matkaamme kohti rantoja saaren kaakkoisosissa.

Yksi juttu pitaa kuitenkin viela Cabaretessa olostamme kertoa. La Vegassa innostuimme jo kayttamaan normaalien (auto)taksien palveluita ja siirryimme taysin mototakseihin eli motogonchoihin (tai jotain sinnepain). Dommareissa pystyit joka kadun kulmassa hyppaamaan mopon penkille ja luotettava, asiansa osaava kuski vaimarissa kyyditsi sinut minne ikina keksitkaan pyytaa hanta menemaan hyvin edullisesti. Muista vain pitaa tasaraha mukana, silla motokuskien taskunpohjalta ei vaihtorahaa loydy. Joskus, hyvin harvoin, saattoi mopo tehda tenan ja kyytia piti vaihtaa mutta se on kaikki osa seikkailua, jota et saa auton takapenkilla istumalla. Cabaretessa kuljimme jo yksinomaan motoilla ja viimeisena paivanamme siella vuokrasimme jopa omat menopelimme. Teme otti alleen kevarin, kun itse taas myyjan kanssa kaydyn keskustelun jalkeen paadyin skootteriin, joka reissun lopussa laukesi sitten extreme -hotellin parkkikselle. Teimme paivareissun Playa de Grandelle, joka on, kuten nimesta kay ilmi, iso ranta muutama kymmen kilometria Cabaretesta. Matkan aikana paasin itsekin kokeilemaa temen pratkaa ja hetken silla ajeltuani paatin lahitulevaisuudessa ajella itsekin A -kirjaimen ajokorttiini. Fiilista lisasi se fakta etten ollut elaissani ajanut kaksipyoraista kulkuvalinetta, jossa on moottori.

Toiminnantayteisen Cabareten kayntimme jalkeen suuntasimme takaisin Santo Domingoon, jossa Temen oli maara paikkoa hajonnutta passiaan ennen kuin jatkaisimme kaakkoisrannikolle. Hollannin lahetysto ei voinut auttaa passin kanssa ja seuraava paikka, joka voisi auttaa olisi Suomen lahetysto Hong Kongissa. Joutuisimme siis jannittamaan USA:n rajalla miten tarkasti natsisiat Temen passia rusikoisivat. Jenkit kun ovat kuuluisia tarkoista tullitoimenpiteistaan ja sinne ei rikkinaisella passilla ole asiaa. Seuraavaksi matkasimme kuitenkin Bayahiben kylaan Santo Domingosta pari sataa kilometria itaan. Matkan taitoimme toinen toistaan ahtaammilla pikkubusseilla ja koimme jopa yhden bussikuskien valisen valienselvittelyn heidan taistellessa kumman mukaan lahtisimme. Bayahibeen paastyamme saimme apua halvan majoituksen loytamiseen eraalta samassa kyydissa olleelta miehelta. Han paikansi meille majapaikan vahan paakadun ulkopuolelta. Omistajat eivat olleet paikalla, joten jouduimme odottelemaan tulevan huoneemme terassilla siivoojan ja talonmiehen vakuutellessa paikan olevan halvin Bayahibessa. Omistajan saavuttua saimme kamamme sisaan ja paasimme tutkailemaan kylaa tarkemmin. Bayahibessa on paljon ravintoloita, sukellusliikkeita ja hotelleja ja sen lahialueet ovat mustanaan massiivisia all-inclusive hotelleja. Vieressa oleva Dominicus -niminen paikka muodostuu tallaisista hotelleista, apartmenteista ja turistikaupoista. Itse Bayahibe on yha paikallinen ja viihtyisa kyla, jonka ranta on taynna kalastusaluksia mutta turisteja siellakin oli paljon. Yhtaan pankkiautomaattia kylassa ei ollut ja hermot kavivat kirealla etsiessani kyseista laitetta lahialueilta.

Cabareten alkuaikoina aloittamani antibioottikuuri oli rajoittanut elamaani jo yli puolentoista viikon ajan. Monet hauskanpidot jai valista kun piti Cabareten rantaklubeilla selvinpain synkistella eika nestemainen antibioottikaan ollut mitaan herkkua. Kuurin toimivuuskaan ei ollut aivan taattu, silla melkoiselta poppatohtorilta reseptin hain. Sydanaanien kuuntelun ja parinkymmenen sekunnin kuumemittarin kainalossa pitamisen jalkeen han saattoi paatella mika minun vatsassa oli vikana. Parin paivan Bayahibessa olon jalkeen kuuri oli kuitenkin saatettu kunnialla loppuun ja juhlallisin menoin saatoimme istahtaa Temen ja Ron Barcelon kanssa korttipoytaan. Olimme seuranneet kylan ainoan baarin meininkeja vieresta parin paivan ajan ja olimme ajatelleet liittya seuraan mutta kun saavuimme paikalle paikka olikin aivan tyhjillaan. Muina iltoina baari oli ollut aivan taynna porukkaa mutta perjantai-ilta ei ilmeisesti ollut oikea ajankohta etsia menoa. Kysaisimme eraan piraattibaarin tarjoilijalta mista sita menoa sitten pitaisi etsia ja han ehdotti meita lahtemaan huoriin Dominicukseen. En tieda sitten oliko meidan toiminta niin surullisen nakoista etta sielta me ainoat menomme saisimme. Loytamatta mitaan palasimme pettyneina hotellille.

Bayahibessa vietimme vajaan viikon ja aika kului paaasiassa aurinkoa ottaen ja muuten vain levytellen, mika teki hyvaa Cabareten aktiiviviikon jalkeen. Myos huoneessamme oleva telkkari pelasi isoa roolia tana aikana, silla kovin usein ei ole telkkua tullut tuijotettua. Kun sellainen loytyy, se tuntuu kuin aivan uudelta, hienolta keksinnolta, josta ei saa silmiaan irti. Espanjaksi dubatut leffat alkoivat syoda miesta kun alkutekstien jalkeen saa pettya todetessaan hyvan leffan olevan dubattu. Paivaa ennen lentomme lahtoa otimme suunnaksi lentokentan vieressa olevan Boca Chican, jossa vietimme paivan hengailemalla nettikahvilassa. Illaksi menimme kentalle odottelemaan aamulla lahtevaa lentoa Miamiin. Kentan teraspenkeilla nukuttu yo toi tullessaan selkakivun ja vain yhden nukutun tunnin. Jopa mina sain unta koneessa vaikka lento valitettavasti kesti aivan liian vahan korjatakseen univelan ja seuraavalla, Los Angelesiin vievalla, lennolla ei uni enaa tullutkaan. Lahes aivokuolleena seikkailin siis lansirannikon metropolissa. Plussapuolena oli Temen paasy yhden maailman parhaiten vartioidun rajan yli rikkinaisella passilla. Losista loysimme hotellin lentokentalla olevan nerokkaan laitteen avulla. Kentalta pystyi varaamaan itselleen hotellihuoneen mieluisasta hotellista ja kyseisen hotellin shuttle bussi tuli noutamaan terminaalin edesta. Nain mekin loysimme itsemme 20 hengen dormista Inglewoodista, jostain backpacker hotellista, josta sai ilmaista kahvia, kekseja, kuoharia, muffineita, jonkunlaisen lounaan (ilmeisesti sipseja) ja mika parasta, kyydin bussiasemalle ja takaisin mihin aikaan tahansa. Viimeisilla voimillamme taistelimme itsemme elokuvateatteriin johonkin ostoskeskukseen katsomaan elokuvaa The Legion. Todella huonon elokuvakokemuksen jalkeen palasimme dormiimme valmistautumaan aamulla alkavaan matkaan Tokioon, Japaniin.

Dommareista jai kateen huomattavasti enemman kuin muista maista, joissa olemme olleet. Tama paljolti siksi, etta talla kertaa meilla oli aikaa tehda mita halusimme, ei mita kerkesimme. Dommareissa on paljon kaymisen arvoisia paikkoja ja mekin naimme niista vain muutaman. Paljon kiitoksia Valtterille neuvoista ja siita, etta saimme muodostettua jonkinlaisen kuvan mita haluaisimme nahda ja kokea. Dominikaaninen Tasavalta osoittautui erilaiseksi paikaksi kuin oletin. Odotin enemman turismille pohjaavaa yhteiskuntaa taynna turistikohteita ja niissa seilaavia lankkareita. Sita se varmaan Punta Canan ymparistossa kaakkoisdommareissa onkin mutta vierailimme monissa kaupungeissa ja kylissa, joissa vaaleahiuksinen suomalainen on melkoinen nahtavyys (ei silla etteiko olisi muutenkin ;)). Ruokakojukulttuuri teki alkuun vaikutuksen mutta loppujen lopuksi uppo-oljyssa keitetyt kanat, lihat ja banaanisiivut alkoivat jo pahasti tokkia. Onneksi monesti pystyimme turvautumaan vanhaan tuttuun riisiin ja papuihin. Mototaksit olivat aivan uusi juttu, jonka otimme Jarabacoassa kokemamme epaluulon selattamisen jalkeen omaksemme. Motokuskit tarjosivat auliaasti palveluitaan ja "Moto?! Yes?!" ja "Hey mister! Moto?!" -huudot toisensa peraan alkoivat jopa rasittaa pidemman paalle mutta nyt niita on jo ikava. Espanjankielen taitommekin paranivat huomattavasti jouttuessamme monesti tilanteeseen, jossa oli meidan vuoro osata espanjaa eika englannilla selvinnyt suomea paremmin. Joskus huomasi ettei meinaa tulla missaan ymmarretyksi mutta monien turhautumisten ja espanjan fraasikirjan selaamisten jalkeen alkoi jo selvita tilanteissa, joissa ei olisi ennen saanut viestia perille. Kokonaisuudessaan todella rentouttavat kolme viikkoa, joista alkoi pahin matkustus koko pienen elamani aikana kun matka vei Santo Domingosta Miamin ja Los Angelesin kautta Tokioon ja Hong Kongiin aivan muutaman paivan sisaan. Valtameren ylityksesta ja kulttuurishokista uudella mantereella kertoilen sitten joskus lahitulevaisuudessa, jahka siihen aikaa jarjestyy.