Kiina

Vaikka saavuimme Hong Kongiin maailman suurimmasta kaupungista loysimme silti paljon ihmettelemisen aiheita kavellessamme Honkkarin downtownilla etsien majoitusta. Paakadulla, Nathan Roadilla, syntyi liikenneruuhkia pelkastaan jalankulkijoista ja jo kymmenen metrin matkalla meille ehdittiin tarjota useaan kertaan kaikkea kelloista huumeisiin. Kadulta meidat poimittiinkin eraaseen hostelliin suuressa kerrostalossa, jonka nimi on Chung King Mansion. Kerrostalo oli aivan taynna guesthouseja mutta paasimme omassamme mielestamme hyvaan sopimukseen tingittyamme mielekkaaksi hinnan huoneesta, jossa oli tietokone internetilla, televisio ja lamminvesi suihku, josta opimme saamaan lamminta vetta tosin vasta viimeisena paivana ennen lentoa Balille.

Majoituksemme oli Tsim Sha Tsui -nimisella alueella, jossa oli todella paljon suuria vaatekauppoja, kauppakeskuksia ja ennen kaikkea intialaisia. Paivat kuluivat kavellen ympariinsa ja hahmottaen lahialueita. Honkkarin saarella tunsin oloni hyvin pieneksi ymparilla kohoavien pilvenpiirtajien katveessa mutta olo helpottui noustuamme rakennusten ylapuolelle The Peak -nimiselle paikalle saarella olevan kukkulan paalla. Sielta saimme muutaman hyvan kuvan Honkkarista lintuperspektiivista. Budjettimatkailijoina emme toki menneet nakoalatasanteelle, mika olisi siis maksanut rahaa, vaan tyydyimme kuvailemaan makisen terassilta. Ne rahat menivatkin sitten ylihinnoiteltuun matkaan ratikalla takaisin maanpinnalle. Honkkarin saari on paaosin bisnesmiesten aluetta ja rannan tuntumassa onkin paljon kalliita kahviloita ja ravintoloita. Syrjaisemmilta kaduilta voi taas loytaa edullisempia ja paikallisempia paikkoja. Teemun passiongelmakin hoitui kaden kaanteessa vierailemalla Suomen lahetystossa. Hesarin siina ehti lukea ja uusi passi olikin jo herralla kadessa. Hyva Suomi!

Honkkarista alkoi meidan kulinaristiset kokeilumme Aasiassa, kun tutustuimme niin shanghailaiseen, kanttonilaiseen, korealaiseen kuin intialaiseen keittioonkin. Vaikka Kiinassa olimmekin loysimme intialaisen ruoan suunmukaisimmaksi. Lihan maara, maustaminen ja hyvat leivat ratkaisivat pelin. Toki muutkin keittiot olivat loistavia ja Shanghain tyyliin valmistettu kala oli suussa sulavaa eika korealainen seisova poyta jattanyt kumpaakaan nalkaiseksi. Kanttonilaiseen keittioon paasimme tutustumaan paremmin sen alkulahteilla, Guangzhoussa. Ruoka oli erittain halpaa ja hyvaa mutta jouduimme kayttamaan useita miestyotunteja loytaaksemme ruokaa, jossa ei ollut luuta eika pekonia. Tallaisen herkun loydettyamme pystyimme liittymaan kantonilaisen ruoan kehujien sankkaan joukkoon. Vaikeudet kyseisen aterian loytamisessa johtuivat paaosin siita, etta kaikki ruokalistat olivat kiinaksi. Yleensa jokaisesta annoksesta oli kuvakin mutta tassa tapauksessa muutama sana olisi kertonut enemman kuin tuhat kuvaa.

Muutaman paivan Honkkarissa oleilun jalkeen lahdimme siis Guangzhouhun, pari sataa kilometria pohjoisemmaksi. Guangzhou eli Kanton on Guangdongin provinssin paakaupunki ja siella asuu n. 8 milj. ihmista. Meille suositeltiin kyseista kohdetta mm. extreme -urheilun mekkana, joten halusimme kayda katsomassa mika oli meininki. Ja meininkihan oli kuollut. Kaupungissa ei ollut niin mitaan tekemista. Extreme -urheilusta ei tietoakaan, ihmiset olivat epakohteliaita, aurinkoa ei nakynyt edes vilaukselta, kaupunki oli likainen ja synkka, rahojaankaan ei voinut tuhlata huonosti varusteltuihin vaateliikkeisiin. Matkatoimistoissa ei puhuttu englantia, joten he eivat voineet meita auttaa emmeka loytaneet mistaan edes kaupungin karttaa. Ja voitte uskoa etta yritimme kaikkemme loytaaksemme tekemista. Monta paivaa kului metrolla ravaten ja kavellen etsien nahtavyyksia. Loysimme yhden puiston, jossa oli muistomerkkeja ja muutama museo. Museossakin kaikki oli kirjoitettu kiinaksi, joten moni asia kaupungin historiasta jai hieman hamaran peittoon. Halpaa kylla oli: iso olut maksaa dollarin, hyvassa ravintolassa syonti ehka kolme tai nelja. Huone hyvasta hotellista (siis lahes sokos -tasoa) maksaa parikymmenta dollaria, jos sitakaan. Yritimme kayda myos yoklubilla mutta jokainen oli vain taynna varattavia loosseja, joissa kaveriporukat lauloivat karaokea ja joivat olutta emmeka nahneet tarpeelliseksi varata tallaista huonetta itsellemme. Kiinalaiset eivat siis ole kovin sosiaalista porukkaa juhliessaan. Anisviinaan tai riisiviiniin ei kannata kajota, silla nako lahtee jo niiden kauhean maun vuoksi. Olut sen sijaan on hyvaa ja se auttoikin meita tappamaan aikaa tuossa hirveassa kaupungissa.

Emme siis olleet kovin ihastuneita Kantoniin, joten palasimme Hong Kongiin muutamaa paivaa ennen lentoa Balille. Kulinarististen kokeilujen luontaisena jatkumona lampsimme eraana iltana kebab-paikkaan, silla olimme unelmoineet jo pitkaan kunnon rullakebresta. Paljoa ei naurattanut kun eteen tuotiin ylihintainen pikku wrappi ja nalka oli suunnaton. Suurimpia pettymyksia koko matkalla ja vahvisti uskoa Suomen asemaan kebabmaiden kiistattomassa karkikastissa. Kokonaisuutena Hong Kongista jai kuitenkin hyva maku suuhun. Siella loytyy uusia, nayttavia pilvenpiirtajia, katumarkkinoita, joissa myydaan kaikkea vaatteista raakaan kalaan, merkkiliikkeita joka lahtoon ja kaikenlaiseen nalkaan loytyy oma ravintolansa. Jos budjetti on kovilla niin ryypiskella ei kannata, silla baareissa on ryostohinnat happareinakin. Kovin pitkaan ei siellakaan jaksa oleilla mutta viikko kuluu jo nopeasti.

Tokio

Matka alkaa taittumaan jo loppua kohden vaikken sita halua myontaakaan ja ollaan nyt Balin lammossa (helvetillisessa kuumuudessa). Taalta muistelen nyt hieman viime viikkojen tapahtumia, jotka sijoittuvat Ita- ja Kaakkois-Aasian suuriin metropoleihin, Tokioon, Hong Kongiin ja Guangzhouhun. Rantalomamme muutti luonnettaan ja otti kurssin kohti kaupunkiturismia. Lampotilakin laski sen verran etta sandaalit piti vaihtaa kunnon kenkiin, shortsit pitkiin housuihin eika pelkalla t-paidalla enaa parjannyt. Alkuun kaikki oli uutta ja hienoa, kun ihmettelimme suu auki edessamme kohoavia pilvenpiirtajia ja horisonttiin jatkuvaa kerrostalojen ja kauppakeskusten merta. Lopulta ihmisten paljous alkoi tuntua jo tukahduttavalta ja suomalaisella kohtelaisuudella ei ollut paljonkaan arvoa, varsinkin kun se edisti vain jalkoihinjaantia metroasemilla.

Saavuimme siis Naritan lentokentalle noin sadan kilometrin paahan Tokiosta ylitettyamme tyynen valtameren. Lento alkoi hyvin nukutun yon jalkeen emmeka saaneet unta koneessa, joten tiesimme etta nukkumatti saapuu noutamaan meita hetkena mina hyvansa. Koko matkan rahapolitiikkaamme on leimannut minun yhdistelmakorttini toimimattomuus. Amerikoissa korttini toimi sentaan jossain automaateissa mutta kokeiltuani Naritan lentokentan kaikkia melkein kymmenta automaattia, kateeni jai vain laja kuitteja epaonnistuneista nostoista. Turhautuneisuutta kasvatti viela Teemun teinivisan toimivuus joka mantereella lahes moitteetta. Teme otti siis ansaitusti pankkiirin roolin Japanin vierailumme ajaksi.

Matka junalla Naritasta Tokioon kesti reilun tunnin. Olimme aivan kujalla mihin tulisi lahtea kun nousimme maan pinnalle asemalta, jolle meidat ohjeistettiin. Olimme katsoneet valmiiksi hotellin ja osoitteet ja kaikki olivat ylhaalla mutta meidan muistiinpanoilla oli hyvin vahan merkitysta kun taksikuskimme yritti saada niista selvaa. Lopulta paasimme kuitenkin matkaan ja parin minuutin taksireissun jalkeen tajusimme maaranpaamme olleen parin sadan metrin paassa. Valitsimme hotellin muutamasta majoitusvaihtoehdosta 20 hengen dormin, jossa olisi tarkoitus nukkua eraanlaisissa lukittavissa, puisissa lokeroissa. Vessat olivat aika futuristisia enka voi sanoa lukeutuvani 'alapaanhuuhteluvessojen' sankkaan kannattajakuntaan. Kaikki se elektroniikka yhdessa vessanpontossa vain maarittelemaan alapaasuihkun voimakkuuden. Vessan huuhtelu hoitui silti mekaanisesti kahvaa kaantamalla. Ei ymmarra. Voimamme olivat ehtyneet paivan aikana, joten paatimme kapertya viihtyisiin unilokeroihimme, joissa saatu yksityisyys oli myos normisankya houkuttelevampaa.

Pitkien younien jalkeen olimme valmiita Tokion valtaukseen ja aamusta iltaan kiertelimmekin paikoissa, joissa hotellimme henkilokunta meita suositteli vierailemaan. Ensimmainen hammennysta aiheuttavan tekijan kohtasimme jo aamiaisella kun joduimme tulemaan tutuiksi ruoantilausautomaatin kanssa. Vehje, jossa on paljon annosten kuvia, vierasta kielta ja nappeja. Painamalla nappia saat kuitin, joka kiikutetaan kokille, joka sitten valmistaa annoksen, joka kuitissa selkealla japanin kielella kuvaillaan. Ihmeellista. Itse Tokion kierroksemme aloitimme Asakusasta, jonka sanottiin olevan Tokion kulttuurinen keskus Edo-aikojen temppeleineen. Nayttava se oli ja komea temppelialue oli uusi merkkipaalu kulttuurimatkailullemme heti Brasiliassa nakemamme katedraalin jalkeen. Temppeliin johtava markkinakatu oli myos nayttava ja sielta sai lahes kaikkea (tosin me emme loytaneet mitaan, milla olisi meille kayttoa). Kulttuuriplajayksen jalkeen otimme taas metron alle ja suuntasimme shoppailukeskukseen, Shibuyaan. Sielta loysimme suuria ostoskeskuksia ja kiireisia ihmisia poukkoilemassa joka ilmansuuntaan. Matkalla Harajukuun saimme tehtya pari lovea budjettiimme mutta mika parasta, tutustuin mainioon japanilaiseen juomakulttuuriin. Lounastarjouksen kyljessa nautittu sake ja matkailijaa piristanyt luumuviina lukeutuvat matkan ehdottomiin huippuhetkiin kun kyseessa on alkoholin nauttiminen. Harajukun kauppakadulta jatkoimme Shinjukuun, Tokion rataverkoston solmukohtaan. Koko paiva oli mennyt suu auki ihmetellessa ja Shinjukun syke neonvaloineen teki lahtemattoman vaikutuksen. Monia paikkoja olisi viela ollut nahtavana mutta oli jo myoha ja huomisen aikainen lento sai meidat palaamaan hotellille. Moderni, jopa overifuturistinen Tokio on ehdottomasti paikka, johon on palattava paremmalla ajalla ja suuremmalla budjetilla. Mitaan Suomen tasoa eivat hinnat Tokiossakaan tosin ole.

Tassa tallanen nopee paivitys ennen siirtymista manner-Aasiaan. Japanista viela sellainen hauska huomio, notta kun kaikkihan tietaa millaisia ihmisia suomalaiset on yleisissa kulkuvalineissa eli valttelevat katsekontaktia, ovat aivan hiljaa eivatka istu vierekkain edes junan ollessa muuten taynna. Japanilaiset ovat kaikkea tata viela pidemmalle vietyna, todennakoisesti johtuen heidan tiukasta tapakulttuuristaan. Me olimme talla kertaa ne meluavat oykkarit metrossa, mika tuntui hieman erikoiselta Amerikan melusaasteen jalkeen.

Dominikaaninen Tasavalta

Morjesta! Eli olis tarkotus summata noin paaosin Dommareiden tapahtumat, joita oli siis paljon ja aikaa on jo ehtinyt kulua siita kun siella oltiin. Yritetaan nyt kuitenkin.

Eli paakaupungissa, Santo Domingossa emme viihtyneet paivaa kauempaa, vaan paatimme suunnata saaren keskiosaan etsimaan vuoria ja vesiputouksia. Niita loysimmekin Jarabacoa -nimisesta kylasta, jossa majoituimme erittain hyvamieliseen hotelliin keskustan reunamilla. Hogar hotel, Ligia Pinja tarjosi vasyneille matkailijoille huoneen moskiittoverkkoineen, terasseineen ja nakymineen kaupungin yli edulliseen, muutaman euron hintaan. Talonmies piti paikat kunnossa, hengailija tuijotti telkkaria terdella luoden turvallisen olon jo pelkalla lasnaolollaan ja juoksevat asiat saimme hoidettua elamantapamatkailija Rafaelin tai omistajan (iloisen ananaksen) avustuksella. Niina muutamana paivana kun Jarabacoassa olimme, pyrimme ottamaan rennommin kuin tahan asti. Enaa ei ollut kiire nahda kaikkea, vaan aikaa oli riittavasti. Lukemisen, kortin pelaamisen ja paikallisen rommin, Ron Barcelon, juomisen lisaksi onnistuimme kuitenkin kartoittamaan aluetta, urheilemaan ja yhtena paivana kavimme jopa kanjonoimassa (canyoning = uintia kanjonijoessa ja koysilaskeutumista alas vesiputouksia) kaupungin vieressa kohoavalla vuoristolla. Suurin osa turisteista menee Jarabacoaan laskemaan koskia tai kiipeamaan Karibian korkeimmalle huipulle, Pico Duartelle (3140 m), mutta koska koskenlaskun hoidimme jo Brasiliassa ja matka huipulle kestaisi monta paivaa, maksaisi paljon ja mika pahinta, siella olisi kylma eika meilla ollut vaatetusta kyseiselle reissulle, joten canyoning oli valintamme. Seuranamme tassa aktiviteetissa oli Max, yhdysvaltalainen kaveri speedoissa, joka oli tullut tapaamaan (ehka) lastaan Dommareihin, kyseinen dommariskidi ja kaksi opasta. Max oli siis jo vanha kettu kanjonointihommissa ja kuulema viime aikoina "in bodybuilding". Auringon puutteesta huolimatta aktiviteetti oli joka dollarin arvoinen, vaikka koysilaskeutuminen olikin vahan tyttojen rappelingia :).

Jarabacoa oli mukava pieni paikka ja trekkaamiseen varmasti unelmapaikka. Kaupungissa emme pahemmin turisteja nahneet ja yhteisen kielen loytaminenkin oli ajoittain hieman vaikeaa paikallisten kanssa. Ymparilla nousevat kukkulat olivat nayttavia silloin kun niita pilvilta ja sumulta erotti. Lampotila oli vahan alempana kuin muualla dommareissa, silla Jarabacoan alue on muuta maata ylempana. Iltaisin ihmiset istuskelivat pikkubaareissa juoden Dommareiden kansallisolutta, Presidentea, ja katukeittiot alkoivat tuottaa maisketta isoon ja pieneen nalkaan erittain halvalla. Turvauduimme moneen kertaan uppo-oljyssa paistettuun lihaan tai kanaan ja platanoksiin (oljyssa paistettuja, ohuiksi nuijittuja banaanisiivuja). Tosin pidemman paalle oljyn maku alkoi allottamaan. Aamiaisemme soimme El Patiolla, josta saimme edullisesti kauhean kasan ruokaa. Munakasta, leipaa, papuja, riisia, salaattia (tavallista ja makaroni-) ja kerran jopa jotain taikinapalloja tuotiin poytaan, vaikka tilasimme vain osan edellisista.

Hyvalla mielella ja rentoutuneina lahdimme jatkamaan matkaa kohti Constanzaa, lahella sijaitsevaa kaupunkia, joka on viela korkeammalla kuin Jarabacoa. Matkan taitoimme tayteenpakatun pick-upin lavalla pikku tihkusateessa. Pari tuntia kaahasimme pienta hiekka-, vuoristotieta, kunnes saavuimme kaupunkiin taynna elamaa. Mototaksit tarjosivat kyytiaan jo ennen kuin ehdimme pois edellisesta kulkuvalineesta, ihmisia parveili jonkun kojun ymparilla paakadulla ja melusaaste taytti ilman. Oltuamme Constanzassa hetken meille alkoi valjeta ettei silla olisi meille juurikaan annettavaa. Illan tullen kaupunki hiljeni taysin emmeka olleet koko paivan aikana loytaneet merkkiakaan mistaan aktiviteetista, mita kaupungissa voisi suorittaa. Kysymallakaan emme pitkalle paasseet, silla koko kaupungista ei loytynyt henkiloa, jonka kanssa olisimme loytaneet yhteisen kielen. Katsoimmekin parhaaksi vaihtaa lomamme orientaatiota taas lahemmaksi rantalomaa ja paatimme aloittaa aamulla matkan kohti pohjoisrantaa ja Cabaretea.

Matkasimme jalleen pick-upin lavalla Jarabacoaan samaisia vuoristoteita. Tilaa oli talla kertaa enemman ja saakin oli parempi, joten jaksoimme jatkaa suorilta bussilla Jarabacoasta La Vegaan. Matkustaminen bussilla dommareissa on halpaa, helppoa ja mukavaa varsinkin jos ottaa alleen Caribe toursin ilmastoidun (valilla olo on kuin jaakaapissa) bussin. La Vega on Dommareiden suurimpia kaupunkeja ja sijaitsee saaren keskiosissa. Meilla oli tarkoituksena jatkaa seuraavana paivana matkaamme kohti pohjoisrannikkoa. La Vegan karnevaalit ovat Lonely Planetin mukaan Dommareiden suurimpia nahtavyyksia, joten odotimme kaupungin tarjoavan turisteille jotain nahtavaa. Karnevaalien ajankohdasta ei ole tietoa mutta silloin ne eivat ainakaan olleet, silla turistille sielta ei mitaan loytynyt, ruokakoju -tieta lukuunottamatta. Majapaikan loytamiseenkin meni tovi ja lopulta paadyimme reissumme tahan asti surkeimpaan majoitukseen America -hotellissa. Kuudella dollarilla saimme huoneen, jonka saastaisuutta en voi edes kuvailla. Hotellin ulkokuorikin oli kuin suoraan jostain kauhuleffasta, joka liittyy epaonnisiin matkailijoihin ja elinkauppaan. Hotellin tyontekijan pyyteeton ja luotettava olemus loi meihin uskoa ja paadyimme jaamaan kyseiseen loukkoon. Rahan saasto ja vaihtoehtojen puuttuminen pelasivat myos suurta osaa paatoksen teossa.

Hotellimme siivooja (!!!!????) tuli koputtelemaan oveen yhdeksalta aamulla. Suuren hammennyksen valtaamina pakkasimme kamat, otimme mototaksit alle ja suuntasimme bussiasemalle. Caribe Toursin bussilla paasimme aina pohjoisrannikolla sijaitsevaan Sosuaan saakka, josta jatkoimme mototakseilla Cabareteen. Saaren keskiosien harmauden jalkeen edessamme avautuva Karibian meri ja pilveton taivas lammittivat kehoa ja mielta. Rannat olivat mustanaan kitesurffaajia, juuri kuten olin kuvitellutkin. Cabarete levittyi rannan suuntaisen tien molemmille puolille ja jakautui paikallisten kansoittamaan keskustaan ja turisteille luotuun keskustaan taynna vaate- ja tuliaisliikkeita. Etsimme hetken hotellia, kunnes loysimme paikan, joka oli yleista hintatasoamme kalliimpi (kuten kaikki Cabaretessa) mutta siihen sisaltyi lounas ja illallinen ja saimme asua suuressa huoneessa, joka oli paras sitten Brasilian aikojen. Kuuma vesi ja keittio olivat myos plussaa. Paikan nimi oli Ali's surfcamp ja kylla, mekin ihmettelimme miten ihmeessa kaksi suomalaista persjalkaa oikein eksyivat surffileiriin. Illan neuvotteluissa Teemun ja Ron Barcelon kanssa paadyimme aloittamaan kolmen paivan surffikurssin maanantaina, jahka rommin aiheuttamasta vasymyksesta selviaisimme. Saat eivat meita koko viikolla suosineet. Sadetta ja tuulta tuli koko reissun edesta mutta lauantaina saimme suoritettua viimeisenkin oppituntimme. Viikon mittaan aloimme jo pysya hieman pienemmankin laudan paalla ja onnistumisten kautta itseluottamus kasvoi ja surffauksesta saattoi jo taysin rinnoin nauttia. Saa teki opettelusta taytta tyota ja valilla harmitti herata aikaisin sateeseen ja viimaan harjoittelemaan ja monesti aaltojen vietavana oleminen kavi treenista. Alkuviikosta saimme mahdollisuuden harjoitella myos kitesurffausta, kun paasimme ilmaiseksi kitesurffaus -opettajiksi aikovien koekaniineiksi. Veteen asti emme paasseet mutta leijojen lennattamisessa rannalla oli aivan tarpeeksi opettelemista yhdelle paivalle. Port-au-Princeen iskeneen maanjaristysten aiheuttaman tsunamin pelossa rannat olivat suljettuina yhden aamupaivan mutta hullut kiteilijat painoivat valittomasti rannalle varoituksen poistuttua. Fiilis oli vahan erilainen kuin niissa tilanteissa, kun katsot kymmenen uutisista tai luet hesarista juttua kaukomaahan iskeneesta luonnonmullistuksesta. Talla kertaa mullistus tapahtui niin lahella etta vakisinkin miettii voisiko itse olla avuksi tai mita jos jaristys olisi sattunut pari sataa kilometria idempana. Paattelimme tosin nopeasti ettei kahdesta kadettomasta suomalaisesta olisi mitaan apua haitilaisille.

Cabaretessa viettamamme reilun viikon aikana ehdimme syomaan monet surffileirin tarjoamat loistavat ateriat. Lounaaksi oli usein kalaa tai pastaa ja illalliseksi grillipihvia ja mm. lasagnea ja tortillaa. Ruoka lukeutuu aivan reissumme parhaimmistoon suureksi osaksi myos seuran vuoksi. Lounaalle ja illalliselle kokoontuivat kaikki hotellissamme asustelevat ja tutustuimme hyvin erilaisiin ihmisiin joka puolelta maailmaa. Monien kanssa olimme myos samalla surffikurssilla ja miltei kaikkia tapasimme aina rannalla. Ihan muutaman tapauksen mainitakseni nostan suuresta varikkaasta joukosta esiin Philipin ja Jasminen Saksasta, jotka tulivat Cabareteen samana paivana kuin mekin ja jaivat surffileiriin viela meidan jalkeenkin. Erittain mukava pariskunta, joiden kanssa katsastimme Cabareten yoelamaakin kahdesti. Bop taas on hollantilainen valokuvaaja, jonka kanssa ei voinut olla tulematta toimeen. Hyvin sosiaalinen kaveri ja piti monesti elamaa ylla illallispoydassa. Kate ja Gary olivat tulleet briteista suorittamaan kiteopettajan tutkinnon ja heita on kiittaminen saamastamme ilmaisesta kiteopetuksesta. Gary oli perinteinen moottoriturpa, joka pitaisi juttua ylla vaikka talikon kanssa ja kuullessaan inttitaustoistamme han vaahtosi vasymykseen asti miten oli kerran paassyt ampumaan aseella. Kate oli taas hiljaisempaa sorttia, joten ujoille suomalaispojille han oli luontevampaa seuraa. Tutustuimme moniin muihinkin hienoihin ihmisiin mutta menisi ika ja terveys kertoa kaikista heista. Kaikkia jai kuitenkin ikava, kun poistuimme surffileirista lahteaksemme jatkamaan matkaamme kohti rantoja saaren kaakkoisosissa.

Yksi juttu pitaa kuitenkin viela Cabaretessa olostamme kertoa. La Vegassa innostuimme jo kayttamaan normaalien (auto)taksien palveluita ja siirryimme taysin mototakseihin eli motogonchoihin (tai jotain sinnepain). Dommareissa pystyit joka kadun kulmassa hyppaamaan mopon penkille ja luotettava, asiansa osaava kuski vaimarissa kyyditsi sinut minne ikina keksitkaan pyytaa hanta menemaan hyvin edullisesti. Muista vain pitaa tasaraha mukana, silla motokuskien taskunpohjalta ei vaihtorahaa loydy. Joskus, hyvin harvoin, saattoi mopo tehda tenan ja kyytia piti vaihtaa mutta se on kaikki osa seikkailua, jota et saa auton takapenkilla istumalla. Cabaretessa kuljimme jo yksinomaan motoilla ja viimeisena paivanamme siella vuokrasimme jopa omat menopelimme. Teme otti alleen kevarin, kun itse taas myyjan kanssa kaydyn keskustelun jalkeen paadyin skootteriin, joka reissun lopussa laukesi sitten extreme -hotellin parkkikselle. Teimme paivareissun Playa de Grandelle, joka on, kuten nimesta kay ilmi, iso ranta muutama kymmen kilometria Cabaretesta. Matkan aikana paasin itsekin kokeilemaa temen pratkaa ja hetken silla ajeltuani paatin lahitulevaisuudessa ajella itsekin A -kirjaimen ajokorttiini. Fiilista lisasi se fakta etten ollut elaissani ajanut kaksipyoraista kulkuvalinetta, jossa on moottori.

Toiminnantayteisen Cabareten kayntimme jalkeen suuntasimme takaisin Santo Domingoon, jossa Temen oli maara paikkoa hajonnutta passiaan ennen kuin jatkaisimme kaakkoisrannikolle. Hollannin lahetysto ei voinut auttaa passin kanssa ja seuraava paikka, joka voisi auttaa olisi Suomen lahetysto Hong Kongissa. Joutuisimme siis jannittamaan USA:n rajalla miten tarkasti natsisiat Temen passia rusikoisivat. Jenkit kun ovat kuuluisia tarkoista tullitoimenpiteistaan ja sinne ei rikkinaisella passilla ole asiaa. Seuraavaksi matkasimme kuitenkin Bayahiben kylaan Santo Domingosta pari sataa kilometria itaan. Matkan taitoimme toinen toistaan ahtaammilla pikkubusseilla ja koimme jopa yhden bussikuskien valisen valienselvittelyn heidan taistellessa kumman mukaan lahtisimme. Bayahibeen paastyamme saimme apua halvan majoituksen loytamiseen eraalta samassa kyydissa olleelta miehelta. Han paikansi meille majapaikan vahan paakadun ulkopuolelta. Omistajat eivat olleet paikalla, joten jouduimme odottelemaan tulevan huoneemme terassilla siivoojan ja talonmiehen vakuutellessa paikan olevan halvin Bayahibessa. Omistajan saavuttua saimme kamamme sisaan ja paasimme tutkailemaan kylaa tarkemmin. Bayahibessa on paljon ravintoloita, sukellusliikkeita ja hotelleja ja sen lahialueet ovat mustanaan massiivisia all-inclusive hotelleja. Vieressa oleva Dominicus -niminen paikka muodostuu tallaisista hotelleista, apartmenteista ja turistikaupoista. Itse Bayahibe on yha paikallinen ja viihtyisa kyla, jonka ranta on taynna kalastusaluksia mutta turisteja siellakin oli paljon. Yhtaan pankkiautomaattia kylassa ei ollut ja hermot kavivat kirealla etsiessani kyseista laitetta lahialueilta.

Cabareten alkuaikoina aloittamani antibioottikuuri oli rajoittanut elamaani jo yli puolentoista viikon ajan. Monet hauskanpidot jai valista kun piti Cabareten rantaklubeilla selvinpain synkistella eika nestemainen antibioottikaan ollut mitaan herkkua. Kuurin toimivuuskaan ei ollut aivan taattu, silla melkoiselta poppatohtorilta reseptin hain. Sydanaanien kuuntelun ja parinkymmenen sekunnin kuumemittarin kainalossa pitamisen jalkeen han saattoi paatella mika minun vatsassa oli vikana. Parin paivan Bayahibessa olon jalkeen kuuri oli kuitenkin saatettu kunnialla loppuun ja juhlallisin menoin saatoimme istahtaa Temen ja Ron Barcelon kanssa korttipoytaan. Olimme seuranneet kylan ainoan baarin meininkeja vieresta parin paivan ajan ja olimme ajatelleet liittya seuraan mutta kun saavuimme paikalle paikka olikin aivan tyhjillaan. Muina iltoina baari oli ollut aivan taynna porukkaa mutta perjantai-ilta ei ilmeisesti ollut oikea ajankohta etsia menoa. Kysaisimme eraan piraattibaarin tarjoilijalta mista sita menoa sitten pitaisi etsia ja han ehdotti meita lahtemaan huoriin Dominicukseen. En tieda sitten oliko meidan toiminta niin surullisen nakoista etta sielta me ainoat menomme saisimme. Loytamatta mitaan palasimme pettyneina hotellille.

Bayahibessa vietimme vajaan viikon ja aika kului paaasiassa aurinkoa ottaen ja muuten vain levytellen, mika teki hyvaa Cabareten aktiiviviikon jalkeen. Myos huoneessamme oleva telkkari pelasi isoa roolia tana aikana, silla kovin usein ei ole telkkua tullut tuijotettua. Kun sellainen loytyy, se tuntuu kuin aivan uudelta, hienolta keksinnolta, josta ei saa silmiaan irti. Espanjaksi dubatut leffat alkoivat syoda miesta kun alkutekstien jalkeen saa pettya todetessaan hyvan leffan olevan dubattu. Paivaa ennen lentomme lahtoa otimme suunnaksi lentokentan vieressa olevan Boca Chican, jossa vietimme paivan hengailemalla nettikahvilassa. Illaksi menimme kentalle odottelemaan aamulla lahtevaa lentoa Miamiin. Kentan teraspenkeilla nukuttu yo toi tullessaan selkakivun ja vain yhden nukutun tunnin. Jopa mina sain unta koneessa vaikka lento valitettavasti kesti aivan liian vahan korjatakseen univelan ja seuraavalla, Los Angelesiin vievalla, lennolla ei uni enaa tullutkaan. Lahes aivokuolleena seikkailin siis lansirannikon metropolissa. Plussapuolena oli Temen paasy yhden maailman parhaiten vartioidun rajan yli rikkinaisella passilla. Losista loysimme hotellin lentokentalla olevan nerokkaan laitteen avulla. Kentalta pystyi varaamaan itselleen hotellihuoneen mieluisasta hotellista ja kyseisen hotellin shuttle bussi tuli noutamaan terminaalin edesta. Nain mekin loysimme itsemme 20 hengen dormista Inglewoodista, jostain backpacker hotellista, josta sai ilmaista kahvia, kekseja, kuoharia, muffineita, jonkunlaisen lounaan (ilmeisesti sipseja) ja mika parasta, kyydin bussiasemalle ja takaisin mihin aikaan tahansa. Viimeisilla voimillamme taistelimme itsemme elokuvateatteriin johonkin ostoskeskukseen katsomaan elokuvaa The Legion. Todella huonon elokuvakokemuksen jalkeen palasimme dormiimme valmistautumaan aamulla alkavaan matkaan Tokioon, Japaniin.

Dommareista jai kateen huomattavasti enemman kuin muista maista, joissa olemme olleet. Tama paljolti siksi, etta talla kertaa meilla oli aikaa tehda mita halusimme, ei mita kerkesimme. Dommareissa on paljon kaymisen arvoisia paikkoja ja mekin naimme niista vain muutaman. Paljon kiitoksia Valtterille neuvoista ja siita, etta saimme muodostettua jonkinlaisen kuvan mita haluaisimme nahda ja kokea. Dominikaaninen Tasavalta osoittautui erilaiseksi paikaksi kuin oletin. Odotin enemman turismille pohjaavaa yhteiskuntaa taynna turistikohteita ja niissa seilaavia lankkareita. Sita se varmaan Punta Canan ymparistossa kaakkoisdommareissa onkin mutta vierailimme monissa kaupungeissa ja kylissa, joissa vaaleahiuksinen suomalainen on melkoinen nahtavyys (ei silla etteiko olisi muutenkin ;)). Ruokakojukulttuuri teki alkuun vaikutuksen mutta loppujen lopuksi uppo-oljyssa keitetyt kanat, lihat ja banaanisiivut alkoivat jo pahasti tokkia. Onneksi monesti pystyimme turvautumaan vanhaan tuttuun riisiin ja papuihin. Mototaksit olivat aivan uusi juttu, jonka otimme Jarabacoassa kokemamme epaluulon selattamisen jalkeen omaksemme. Motokuskit tarjosivat auliaasti palveluitaan ja "Moto?! Yes?!" ja "Hey mister! Moto?!" -huudot toisensa peraan alkoivat jopa rasittaa pidemman paalle mutta nyt niita on jo ikava. Espanjankielen taitommekin paranivat huomattavasti jouttuessamme monesti tilanteeseen, jossa oli meidan vuoro osata espanjaa eika englannilla selvinnyt suomea paremmin. Joskus huomasi ettei meinaa tulla missaan ymmarretyksi mutta monien turhautumisten ja espanjan fraasikirjan selaamisten jalkeen alkoi jo selvita tilanteissa, joissa ei olisi ennen saanut viestia perille. Kokonaisuudessaan todella rentouttavat kolme viikkoa, joista alkoi pahin matkustus koko pienen elamani aikana kun matka vei Santo Domingosta Miamin ja Los Angelesin kautta Tokioon ja Hong Kongiin aivan muutaman paivan sisaan. Valtameren ylityksesta ja kulttuurishokista uudella mantereella kertoilen sitten joskus lahitulevaisuudessa, jahka siihen aikaa jarjestyy.