torstai 21. tammikuuta 2010

Miami

Olimme siis turvallisesti laskeutuneet lansimaisen yhteiskunnan hoiviin. Pieni hengahdystauko yli-energisesta ja varikkaasta latinokulttuurista seka ajoittain ymparilla vellovasta kurjuudesta oli paikallaan. Lansimainen harmaus ja sen tuoma turvallisuuden tunne kiehtoivat nyt enemman kuin koskaan. Oletimme taten saavamme tauon myos espanjan kielikylvysta. Mutta kuinka ollakaan, hypatessamme taksiin Miamin lentokentalla, kuski olisi todennakoisesti puhunut mieluummin espanjaa kanssamme. Eihan meilla ollut kaynyt mielessakaan, etta Miamissa on kukoistava latinovahemmisto (tieda vaikka olisi enemmisto). Toki saimme pesuloita lukuunottamatta tahtomme lapi englanniksi kaikkialla. Olimme selailleet netista karttoja selvittaaksemme, mista majoitusta kannattaisi etsia. Varasimmekin koko ajaksi aivan rannan tuntumasta, South Beachilta, vuoteet kahdeksan hengen dormista (joka osoittautui lopulta kuuden hengen dormiksi). Hinta oli vain 15$ yolta eli todella halpa kaupunginosan yleisen mittapuun mukaan. Karttoja selailemalla ei tosiaan saanut minkaanlaista kuvaa kaupungin todellisesta koosta. Kun pienesta pitaen paahan on iskostunut ajatus Helsingista suurena kaupunkina, voitte kuvitella millainen shokki iski istuttuamme eraana paivana miltei kolmatta tuntia bussissa vain paastaksemme Miami Beachin paasta paahan.

Saavuttuamme hotellimme respaan meita oli vastassa hintela kaveri, joka halusi muiden tietojen ohessa tietaa seksuaalisen suuntautumisemme, mika oli mielestamme hieman ihmeellista. Tieto oli ilmeisesti tarkea, jotta han osaisi sijoittaa meidat oikeaan huoneeseen ja hotellin terassilla oli ilmeisesti ns. 'teemailtamia'. Kuten viikon aikana kavikin ilmi, homoseksuaalisuus ei ole Miamissa samanlainen tabu kuin Suomessa. Huoneemme oli siisti ja suihkusta tuli jopa lamminta vetta, joka on osoittaunut tervetulleeksi harvinaisuudeksi reissumme aikana. Yolla amerikanintialainen porukka paukkoi sisaan huoneeseemme, joka hieman kiristi hermoja nain matkustuspaivan jalkeen unien jaadessa heidan melutessaan kohtuu vahaisiksi.

Seuraavana paivana oli meitsin syndet (jos ette tieda mika paiva on kyseessa niin havetkaa) ja Teme oli luvannut vieda minut NBA-peliin. Jenkeissa kaikki on suurta ja hienoa ja niin olivat puitteet illan pelillekin, Miami Heat vs. Indiana Pacers. Astelimme kohti American Airlines Arenaa ja ajattelin ettei koriksen pelaamiselle voida tarvita noin valtavaa kolossia. Sisalle paastyamme painelimme suorilta oheistuote-liikkeeseen etsimaan omat Heat-varusteemme. Kauppa oli aivan taynna ihmisia ja luikertelimme siella, kunnes loysimme omamme (Kunhan saadaan ne kuvat jakoon ni naette). Olimme syntymapaivien kunniaksi ottaneet pienet pakat (paivakannit) ja areenan sykkeessa oli laskuhumala hiipinyt varkaan lailla, joten etsimme lahinta tankkauspistetta ennen siitrymista katsomoon. Ongelmaksi osoittautui henkilotodistuksen puute. Temelta loytyi ajokortti, jolla han pystyi saamaan molemmille tarvittavat olutvarannot (kuvitelkaa etta nainkin vanhan patun pitaa lokittaa). Pelia oli vaikuttavaa seurata ja vaikka en ollut aiemmin katsonut ainoatakaan kokonaista korispelia, olin valmis sijoittamaan lajin mielenkiintoisimmaksi penkkiurheilulajiksi heti jaakiekon jalkeen. Olkoonkin vaikka kotijoukkue hallitsi pelia suvereenisti alusta loppuun. Olimme aiemmin paivalla tutustuneet intialaisiin kamppiksiimme ja sovimme tapaavamme matsin jalkeen. Paasy Miamin downtownista South Beachille ei ollut kuitenkaan niin yksiselitteista kuin kuvittelimme ja saimme odotella bussia pitkalti toista tuntia. Lopulta selvisimme liquor-storen kautta hotellille ja sielta rannalle etsimaan meininkeja (ja intialaisia) jalkimmaiset loysimmekin mutta meiningit jaivat vahaisiksi samasta syysta, mika esti minua ostamasta olutta AA-arenalta. Oppirahoja maksettiin siis tanakin paivana. Kamppiksistamme muistan nimelta vain herran nimelta Naveen, joka ystavansa kanssa jaksoi viettaa syntymapaivani ehtoota huoneessamme kahden muun intialaisen yrittaessa nukkua. Saimme samalla kostettua viime yon meteloinnin.

Ruokailuamme Miamissa leimasi ennen kaikkea yksi asia: Subway. Subi on paikka, jonka Suomessa mieltaa kalliina, muka-terveellisena pikaruokalana eika siella tule siksi usein kaytya. Jenkeissa Subway on taas selvasti halvimmasta paasta ja siella ruoka on hyvaa ja sita on riittavasti. Vaikka en usko etta tulen kayttamaan kyseisen pikaruokalaketjun palveluja sen enempaa Suomessa hyvaksi kuin ennenkaan, olen taysin vakuuttunut sen ylivertaisuudesta muihin pikaruokaloihin nahden. Varamme riittivatkin paaosin vain taman kaltaisissa paikoissa ruokailuun ja Miamissahan pikaruokaloita riittaa. McDonald's ja Burger King eivat tosiaan ole niita parhaita paikkoja enka voinut sulkea ajatusta mielestani, etta meilta eurooppalaisilta salataan jotain pikaruokailun hienoudesta.

Darrapaissamme saimme maanantaina idean lahtea etsimaan oikein isoa ja hienoa ostoskeskusta. Selvitimme Dolphin Mall:n olevan isoin mutta kuullessamme sen olevan hyvin kaukana paatimme ottaa bussin lahimpaan isoon ostariin, Aventura Mall:in. Oletimme paikan olevan oikestikin lahella mutta parin tunnin istuskelun jalkeen muistimme olevamme suurkaupungissa. Ostoskeskus oli Suomen suurten ostoskeskusten kokoluokkaa mutta huomattavasti hienompi. Ostari oli eraanlaisen teiden halkoman puiston keskella ja aivan taynna jattimaisia merkkiliikkeita. Hammentyneen kiertelyn lisaksi paadyimme vain syomaan ja menemaan elokuviin katsomaan Sherlock Holmesia. Elokuva oli hienoinen pettymys mutta saimme pian muuta ajateltavaa noustessamme vaaraan bussiin vaarinymmarryksen seurauksena. Alysimme jaada pois aivan liian myohaan mentyamme taysin vaaraan suuntaan monta kilometria. Oli jo niin myoha ettei takaisin pain mennyt enaa busseja ja selvisimme hotellillemme kylmissamme kavelya ja odottelua, taksikyytia, bussimatkaa ja paria tuntia myohemmin keskella yota. Melko travellereita :)

Miamissa olisi ollut mahtava lenkkeilla ja se nayttikin lukeutuvan paikallisten lempiharrastuksiin. Olimme kuitenkin molemmat raajarikkoja todennakoisesti Nicaraguan seikkailujen seurauksena, joten paatimme keskittya elosteluun biitsin ghettopuntiksella. Siella kovat jatkat vetelivat leukoja ja nostelivat hiekalla taytettyja gallonan tonkkia speedot jalassa ohikulkijoiden ihailevien katseiden alla. Vaatimattomille suomalaispojille tama oli tietysti aluksi uutta ja hammentavaa mutta treenin kuluessa ja verenkierron keskittyessa periferiaan ei paidatonna pullistelu tuntunutkaan hassumalta ajatukselta. Urheilu vaikutti olevan paikallisilla veressa, silla emme nahneet Miamissa kuin hyvakuntoisia ja kauniita ihmisia. Nain oli ainakin South Beachilla, minne ei tuntunut muilla olevan asiaa. Median kautta mieleen iskostunut kuva Miamista kuvasti taysin todellisuutta vaikka ysari retrokuteet olivatkin vaihtuneet kauluspaitoihin ja merkkifarkkuihin. Ocean drivea kavellessa pystyimmekin omissa ryysyissamme vain ihailemaan muiden muotitajua, hienoja autoja ja upeita kahviloita ja baareja, joita meidan budjetilla ei voinut edes katsoa. Olo oli kuin klonkulla.

Vuodenvaihteen aaton aattona lahdimme Key Westiin, Yhdysvaltojen etelaisimpaan paikkaan. Matka kesti noin kolme tuntia ja vei saarelta toiselle. Oppaamme bussissa viihdytti meita kertomalla faktoja paikoista, joiden ohi ajoimme. Spanglish ei kuitenkaan ole vahvinta alaamme kielten osaamisen saralla, joten moni asia jai ymmartamatta. Toisaalta monissa oppaamme selittamissa asioissa ei ollut mitaan jarkeakaan. Eraan sillan kohdalla han esimerkiksi osoitti merta ja sanoi sen olevan rauhallinen, vaan ei silloin kun on hurrikaani. Kyseinen hurrikaani oli hanen mukaansa vienyt kokonaisen rannan silta kohdalta ja vienyt sen Bahamalle. Tarinassa ei sellaisenakaan olisi ollut jarkea mutta punainen lanka katosi taysin hanen viela lisatessa jutun loppuun ettei se ollut tapahtunut taalla. Lopulta saavuimme turistien kansoittamaan Key Westin kaupunkiin (tai kylaan). Paikka oli aivan taynna kauppoja, kahviloita, baareja, museoita ja hotelleja. Suurin osa rakennuksista oli puusta, mika teki kaupungista viehattavan vanhanaikaisen. Tosin joka puolella pyorivat turistit, kuten mekin olimme, heikensivat tunnelmaa. Yhdysvaltojen etelaisinta kohtaa merkitsevan tolpan eteen oli syntynyt jono turisteista, jotka halusivat paasta kuvaan kyseisen tolpan kanssa. Me emme lahteneet tahan leikkiin mukaan vaan otimme sen sijaan kuvia meista ja taman alyttoman asian tahden syntyneesta jonosta. Paastyamme lopulta bussiin tiesimme ainakin kavelleemme, silla jalat olivat aivan hajalla tuntien vaeltelun jaljilta. Key West on todella hieno paikka ja satama on aivan taynna veneita viemassa turisteja sukeltamaan, snorklaamaan tai vain nauttimaan maisemista ja virvokkeista. Mielestamme kuitenkin budjetin salliessa Key West soveltuu parhaiten terdella istuskeluun ja alkoholijuomien nautiskeluun.

Uuden vuoden aatto alkoi kaymalla ghettopuntiksella ja facebookissa chattailulla. Harkitsimme pitkaan lippujen ostamista eraalle klubille, jossa esiintyisi Busta Rhymes. Open baari ja buffettikin sisaltyisi hintaan. Valitsimme kuitenkin hotellin terden ja rantameiningit, silla uskoimme niiden tuovan tarpeeksi viihdyketta uuden vuoden vietollemme. Ennen oikeaoppista suomalaista uuden vuoden traditiota, alkoholin suurkulutusta, kavimme kuitenkin syomassa haikailemamme isot, mehukkaat pihvit. Kun saimme vatsamme tayteen siirryimme hotellimme terdelle, jossa tapasimme nelja ruotsalaista herrasmiesta, saksalaisen pariskunnan, ranskalaisen opettajan ja australialaisen, edellisena paivana sienestamassa olleen ;) ja siksi hieman vasyneen, kaverin. Teme oli tietenkin valittomasti vaahtoamassa urheilusta ruotsalaisten kanssa ja itse yritin keksia jotain aiheeseen sopivaa sanottavaa jaaden lopulta suu auki kuuntelemaan ja keskittymaan olennaiseen, sangrian tiputtamiseen. Ranskalainen opettaja oli vanhempi, keski-ikainen, kaveri, jolla oli jatkuvasti jotain sanottavaa. Han ei jattanyt australialaista rauhaan hetkeksikaan vaan repi jatkuvasti hauskaa poikaraukan vasyneesta olemuksesta. Tassa porukassa vietimme aikaa, kunnes lahdimme koko koorilla, ranskalaista lukuunottamatta, rantaan ottamaan vastaan uutta vuotta. Vuosi vaihtui ilotulitteiden saihkeessa rannalla ja paatimme Temen, yhden ruotsalaisen ja saksalaispariskunnan kauniimman osapuolen kanssa jatkaa johonkin Ocean Driven baareista, muiden palatessa hotellille. Saksalaispariskunnan toinenkin osapuoli kavaisi baarin sisaankaynnilla muutamaa tuntia myohemmin mutta syysta tai toisesta paatti kaantya kannoillaan ja jatkaa takaisin hotellille. Jatkoimme Temen kanssa viela hieman muita myohempaan ja loysimme itsemme viidelta aamulla Subwayssa patonki suussa.

Uuden vuoden paivana emme saaneet juuri mitaan aikaan lukuunottamatta vaatteidemme pienennysta itsepalvelupesulassa ja rugbyleffan katsomista laheisessa elokuvateatterissa. Olimme henkisesti valmistautuneet huomiseen matkaan Dominikaaniseen tasavaltaan. Tahan asti jokaisessa vierailemassamme maassa kaytetty aika on poikkeuksetta tuntunut liian lyhyelta. Miamissa kaytetyn viikon jalkeen olimme valmiita lahtemaan. Emme tarvinneet lisaaikaa. Miami on nayttava paikka tornitaloineen ja palmuineen ja siella olisi varmasti paljon tekemista. Reppureissaukseen se ei kuitenkaan soveltunut ja halvan Keski-Amerikan jalkeen Miami tuntui todella kalliilta, vaikka aivan Suomen hinnoissa se ei ollutkaan. Lyhyeen pakettimatkaan Miami olisi varmasti erinomainen kohde useine, hienoine klubeineen, ravintoloineen ja merkkiliikkeineen. Verrattuna edellisiin kohteisiimme Miami vaikutti myos hieman sieluttomalta. Ehka se oli liian lansimainen ja kulttuuri liian lahella kotimaani kulttuuria. Pakko nostaa esiin myos suuresti inhoamani tapa olla merkkaamatta veroja hintoihin. Miami on myos niin suuri etten tiennyt mita pitaisi nahda tai tehda. Kaikkea ei voi saada. Sao Paulo oli toki huomattavasti suurempi mutta siella ohjelmamme oli pitkalti Mauricion kasissa ja se helpotti oloamme huomattavasti. Poyristyttavaa on myos jenkkien tapa pakata kaikki muoviin ja muutenkin tehda roskaa jarkyttavia maaria. Oma tai vaikka koko Euroopan panos ekologisuuden eteen tuntuu mitattomalta kun tietaa ettei taalla pain asialle tehda mitaan. Karibia tai Keski-Amerikka eivat vaikuttaneet olevan yhtaan sen parempia. Harvoinpa tulee avauduttua vihreista arvoista mutta nyt on syyta.

Epakelpo paikka Miami ei ole, sita en tarkoita. Se ei vain soveltunut taman reissun luonteeseen. Jatkoimme siis tammikuun toisena takaisin espanjan kielikylpyyn Dominikaaniseen tasavaltaan hyvilla mielin. Siella olisi aikaa tehda mita haluaa. Ensimmaista kertaa reissullamme voisimme olla ehka vain rennosti pari paivaa ja levytella. Miamin lentokenttajarjestelyt olivat viimeinen vitsaus tuon autiuden tiella. Kasittamaton ajatus etta check-in tehdaan itse siihen tarkoitetussa automaatissa mutta sen tekemiseen tarvitset silti lentokentan tyontekijan. Taman jalkeen jonotat hakemaan laukkuusi latkan, jonka jalkeen jonotat viemaan laukun hihnalle. Sitten viela turvatarkastusjono. Kaiken taman jalkeen passisi ja lippusi on katsottu vahintaan nelja kertaa. Ei ihme etta Temen passi on vahan riekaleina. Toivottavasti jenkit nyt ovat sentaan ylpeita ylivedetyista turvatoimenpiteistaan, silla itse ainakin suosin eurooppalaista kaikki sisaan -periaatetta. Noh, pikkujuttuja, joista ei pida hermostua. Ainakaan enaa nain seitsemannella lennolla.

maanantai 4. tammikuuta 2010

El Salvador ja Honduras

Elikkas... Kuten aiemmin kerroin, saimme seuraksemme El Salvadorin bussiin kaksi herrasmiesta, jotka ovat varmasti saaneet osansa bobmarleyspadduu (narkkareilla en siis viitannut meihin, kuten rakas kummitatini oli hupaisasti letkauttanut). Matka Hondurasin ja El Salvadorin rajalle sujui muuten mallikkaasti, poislukien elaimellista odottelua ensimmaisella rajalla (Nicaragua-Honduras). Miinuspuoleksi matkan kulussa voisin luokitella myos sen, etta toinen edellamainituista herrasmiehista asettui istumaan taakseni ja piripaissaan potki penkkiani suurimman osan matkasta. Ensin kaannyin huomauttaakseni asiasta mutta paatin luovuttaa huomatessani kaverin olevan offline-tilassa. Kellaan muulla kuin tullimiehilla ei siis ollut kahta kysymysta, kenelle epamaaraiset leivinjauhepussit kuuluivat saavuttuamme El Salvadorin rajalle. Siella vietimmekin pari tuntia elamastamme, kunnes epaillyt saivat miliisit ystavikseen loppumatkan ajaksi ja otimme suunnan kohti San Salvadorin poliisin huumeidenvastaista osastoa. Olimme matkanneet jo seitsemantoista tuntia, kun lopulta bussi lipui terminaaliinsa El Salvadorin paakaupungissa.

Miliisit olivat julmasti evanneet oikeutemme juopotella tuolla jo muutenkin huumausaine -aiheisella matkalla ja Vali-Amerikan kiertueemme oli kulunut hyvinkin selvissa merkeissa. Paatimme siis lahtea etsimaan maanantai-meininkia San Salvadorista. Suuntasimme keskustaan, mista kuulema loytyisi yokerho. Nain olikin ja tyytyvaisena lampsimme sisaan olettaen sielta loytyvan taysi klubi taynna meininkia. Ulko-oven jalkeen meita odotti ylosjohtavat portaat ja joka askelmalla niukasti pukeutunut tytto. Aloimme pikkuhiljaa oivaltaa olevamme yokerhon sijasta strippiklubilla, jonka ainoat asiakkaat olimme me. Budjetin niukkuuden vuoksi tyydyimme kumoamaan sisaanpaasyn hinnalla tulleet ilmaiset drinkit ja poistumaan kohti majapaikkaamme. Tosin ennen lahtoamme hyodynsimme tilaisuutemme olla huomion keskipisteena ja laitoimme jalalla koreasti. Saatoimme olla varmoja, etta tanssimmepa sitten discorekkaa tai tangoa saimme 'yleison' jakamattoman huomion.

Seuraavat pari paivaa ennen joulua kuluivat maailman kymmenen parhaan surffipaikan joukkoon kuuluvassa (Lonely Planetin mukaan) La Libertadin rannikkokaupungissa. Paivat kuluivat paaosin uiden, futista pelaten ja tietenkin surffaten (ks. yrittaen surffata). Illat taas petrovpaissaan korttia pelaten. Ja vaikka kaikki, mita ei heti opi kannattaa hylata, niin surffausta saatan kokeilla jatkossakin. Kaiken sen hapean jalkeenkin minut saattaa viela nahda lauta kadessa katoavan aaltoihin. La Libertad sijaitsee rannikolla San Salvadorista lanteen ja on hyvin viihtyisa kaupunki, joka ei vaikuta turistisoituneen liikaa. Paivisin paakadut tayttyvat kojuista, joissa on tarjolla vaikka sun mita. Yolla taas saattaisi erehtya kaupungin olevan hylatty, silla seitseman jalkeen kadut huutavat tyhjyyttaan. Tama osoittautui liian raskaaksi kestaa kavereille, jotka saattavat joskus erehtya ottamaan lasillisen tai pari myos viikonloppujen ulkopuolella. Paatimme siis palata San Salvadoriin viettamaan jouluaattoa. Sain kuitenkin muiston kaupungista hotellimme aamiaispoydassa: vatsataudin, joka vainoaa allekirjoittanutta viela tanakin paivana, ja joka nayttaa merkkeja parantumisesta vain tullakseen takaisin taas huomenna. Julistan siis sodan muussattua papuja vastaan!

Jouluaattona siirryimme siis aamusurffin jalkeen jalleen paakaupunkiin. Rasittavan ja ehdottomasti turhan taksiseikkailun jalkeen saimme Teemun kanssa varattua paikat joulupaivana lahtevaan bussiin Tegucigalpaan, Hondurasin paakaupunkiin, josta olisimme jatkava San Pedro Sulan kautta Miamiin 26. paiva. Eron hetket Villesta ja Ykasta olivat siis kasilla heidan jatkaessa Guatemalaan. Viimeisena iltanamme emme kuitenkaan keskittyneet siihen, vaan mista loytaa jouluateriaksi kelpuutettava illallinen nalkaisille skandinaaveille. Ensin tietenkin supermercadon kautta hostellille, jotta voisimme viettaa joulun kuten eraassa Leevin biisissa viitataan. Ilta alkoi jo vanheta, joten matkamme vei jouluruuan etsintaan. Hetken haahuilun jalkeen loysimme itsemme okyhotellin ravintolan seisovasta poydasta. Tarjoilijat toivat yhtenaan mita erilaisimpia lihoja ja glogi oli vaihtunut viiniin. Ei ollut mitaan, mita sielta ei olisi saanut. Olimme siis hyvin lahella riittavan hyvaa joulupoytaa, silla kunnon suomalaista jouluruokaa ei ylita mikaan. Syotyamme aivan varmasti joka sentin edesta palasimme hostellillemme. Suurista puheista huolimatta sinne myos jaimme. Ruoka vei voiton.

Joulupaivana hyvastelimme Villen ja Ykan ja lahdimme Temen kanssa kohti Hondurasia. Matka Tegucigalpaan sujui hyvin ja saimme hostellihuoneen aivan terminaalin vieresta, josta lahtisi seuraavana paivana bussi San Pedro Sulaan. Tegucigalpaan emme muuten tutustuneet mutta siita alueesta, jossa hostellimme oli, voin sanoa sen verran, ettei siella tehnyt mieli tyontaa edes paataan ovesta ulos pimean tultua. Ruokailun jalkeen pysyimme siis tiukasti huoneessamme ja kaytimme (ainakin mina) hyvaksi mahdollisuutta selata televisiossa nakyvia noin sataa kanavaa. Toimivaa televisiota ei majoituksissamme ollut ennen ollutkaan. Seuraavana aamuna oli aika aloittaa siirtyminen San Pedro Sulan lentokentalle. Valitsimme bussin sijasta henkilopakettiauton, jossa jouduin neljan tunnin matkan aikana ihmettelemaan paikallisten jatkuvaa energisyytta. Siina missa suomalaiset eivat kayta ennen kahtatoista yhta tavua pidempia lauseita, Vali-Amerikkalaiset kykenevat puhumaan tunteja putkeen sulkematta suutaan oli kello sitten nelja aamulla tai paivalla. Uni oli siis matkan aikana kohtuu tiukassa. Saavuimme lentokentalle monta tuntia ennen lentomme lahtoa mutta vastikaan syttynyt liekki paasykoekirjan lukemiseen sai aikani kulumaan kuin siivilla. Myos lento Miamiin meni siivilla paitsi kirjaimellisesti myos ajankulun kannalta, silla olen alkanut rakastaa lentokoneessa naytettavia ohjelmia. Todennakoisesti seurauksena siita, etta olen niin huono nukkumaan kyseisissa kapistuksissa. Olimme siis matkan aikana jo toistamiseen saapuneet Miamiin, poikkeuksena etta nyt suuntana oli South Beach eika Costa Rica. I´m in Miami bitch!

Nyt en aio edes sen enempaa kertoa El Salvadorista tai Hondurasista, saatikka vertailla niita edellisiin maihin. Vali-Amerikan pintaraapaisun jalkeen olen vain kaikessa yksinkertaisuudessaan paatynyt siihen ettei maissa, joissa olen vieraillut, ole juurikaan eroja. Kaikissa tosin on kaytossa eri valuutta mutta dollareita huolivat kaikki (El Salvadorin valuutta on dollari). Hauskoo on ollut matkata pari viikkoa vahan isommassa seurueessa. Suurkiitos Villelle ja Ykalle. Vali-Amerikassa on nahtavaa ja koettavaa turistille niin paljon, ettei niita yhdella kerralla voi kokea. Rantoja loytyy joka lahtoon ja jokaiselle loytyy oma tulivuori. Hey mistereita on myos muutama jokaista turistia kohden ja heilla on aina jotain erittain tarkeaa sanottavaa tai tarjottavaa. Ei ollut yksi eika kaksi kertaa kun hermot lohkesivat mm. "taxi mister!" -huutoihin ja yritimmepa kerran jopa selvittaa suomeksi kantaamme meita piirittaneisiin taksikuskeihin, jotka pommittivat meita puolestaan espanjalla. Naina hetkina on tosin vain purtava huulta ja podettava myohemmin vaikka sitten hotellilla. Kysehan kuitenkin on vain kulttuurieroista. Muutama nakemani asia sai minut myos ymmartamaan paremmin mita tarkoittaa lausahdus "on lottovoitto syntya Suomessa", silla sita se todella on. Tata ei tule ymmartaa minaan kritiikkina matkailua tai sen kohteita kohtaan, painvastoin, vaan pikemminkin muistutuksena miten hyvin asiat meilla todella ovat.